Miksi poliittisista päätöksistä on vaikea sopia silloinkin, kun olemme periaatteessa samaa mieltä tavoitteista, kyselee Ben Ansell teoksessaan Why Politics Fails. Vaikka mielipiteet ovat nykyisin hyvin polarisoituneita, on muutamia asioita, joita suurin osa maailman ihmisistä kannattaa. Tarkalleen ottaen niitä on viisi. Valitettavasti vain nekin ovat täynnä sudenkuoppia, joihin helposti putoamme.
Ensinnäkin ihmiset kannattavat demokratiaa, kansan oikeutta ja valtaa valita ja vaihtaa johtajia. Sana demokratia tarkoittaa kirjaimellisesti kansanvaltaa. Ajatus on kaunis: kansa saa itse päättää. Mutta mitä se tarkoittaa? Vaaditaanko täydellistä yksimielisyyttä? Vai riittääkö paperinohut enemmistö? Demokratian sudenkuoppa on juuri se, että ei ole olemassa mitään kansan tahtoa. Jos halutaan mahdollisimman laaja yhteisymmärrys, seurauksena on kaaos. Jos taas päätöksiä tehdään pienen enemmistön turvin, ajaudutaan polarisaatioon.
Kaaoksen mahdollisuus on sisäänrakennettu demokratiaan. Kenneth Arrow osoitti, että jos vaihtoehtoja on enemmän kuin kolme, niitä ei voida varmuudella asettaa järjestykseen niin, että kaikki demokraattisen päätöksenteon ehdot täyttyvät. Päätöksenteko jumiutuu strategisen äänestämisen vuoksi. Niin kävi Belgian vuoden 2010 parlamenttivaalien jälkeen. Pelkästään uuden hallituksen muodostamiseen kului 589 päivää.
Arrow’n mahdottomuusteoreeman mukaan kaaosta ei voi varmuudella välttää, jos vaihtoehtoja on useita. Teoriassa äänestämisen rajoittaminen yhteen ulottuvuuteen voisi johtaa yhteisymmärrykseen ääripäiden puolivälissä. Käytännössä niin käy harvoin. Kaaos ehkä saadaan torjuttua, mutta sen tilalle syntyy pysyvä konflikti: polarisaatio. Polarisaatio ajaa ihmiset ja puolueet tukkanuottasille. Yhteisymmärrystä ei enää tavoitella, vaan valta-asemaa hyödynnetään surutta.
Toiseksi suurta kannatusta nauttii tasa-arvo. Sitä on kahdenlaista: oikeuksien ja lopputulosten tasa-arvoa. Jos kaikki saavat saman verran, onko se tasa-arvoista? Työskentelevätkö kaikki yhtä ahkerasti siitä ilosta, että saavat elää tasa-arvoisessa onnelassa? Vai jättäytyykö osa vapaamatkustajiksi? Pitääkö heidät pakottaa töihin väkivalloin, jotta jaettavaa kertyy riittävästi?
Samat lopputulokset jokaiselle riippumatta panoksesta yhteiseen hyvään saattaa loukata monen käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Entä jos kaikille tarjotaan tasa-arvoiset mahdollisuudet lopputulosten sijaan? Silloin joudumme taas hyväksymään erilaiset lopputulokset. Tuloerot kasvavat vääjäämättä ja pian utopiaan ilmestyy ensimmäinen miljardööri.
Tasa-arvon sudenkuoppa on siinä, että oikeuksien ja lopputulosten tasa-arvo hylkivät toisiaan. Jos kaikilla on yhtäläiset oikeudet, emme voi saavuttaa samoja lopputuloksia. Jos taas pakotamme samat lopputulokset kaikille, joudumme rajoittamaan oikeutta elää kuten kukin haluaa. Kaikenlaista tasa-arvoa ei kerta kaikkiaan voi saada samaan aikaan.
Kolmanneksi ihmiset toivovat solidaarisuutta. Olemme sosiaalisia eläimiä ja tunnemme myötätuntoa epäonnisia kohtaan. Aiemmin heitä auttoivat sukulaiset, mutta nykyisin luotamme valtioon. Valtio vakuuttaa meidät, suojelee meitä, kouluttaa meidät ja parantaa meidät. Valtio rahoittaa nämä palvelut verotuloilla, joita se kerää meiltä itseltämme. Toivomme saavamme hyviä palveluita, mutta emme kuitenkaan haluaisi maksaa korkeita veroja. Putoamme sudenkuoppaan: välitämme solidaarisuudesta vain, kun tarvitsemme sitä itse.
Sudenkuoppia on kolme. Ensimmäinen koskee meitä itseämme. Voimiemme tunnossa, nettoveronmaksajina, hoivan tarve tuntuu kaukaiselta. Solidaarisuutta enemmän kiinnostaa verojen määrä. Kuitenkin me kaikki tarvitsemme hoivaa lapsena ja jälleen vanhuksena, jos niin kauan elämme. Toinen ongelma on siinä, keitä laskemme kuuluvan ”meihin”. Väestöä jakavat etniset, kielelliset ja uskonnolliset jakolinjat, joiden yli ihmiset katselevat toisiaan epäluuloisesti. Kolmas ongelma koskee julkista valtaa, joka tarvitsee valtavasti informaatiota meistä. On huolehdittava, että tukia saavat kaikki niihin oikeutetut mutta vain he, ja toisaalta, että jokainen maksaa veroina ja maksuina sen, mitä kuuluu. Virheelliseen informaatioon perustuvat päätökset nakertavat sitoutumista solidaarisuuteen.
Neljänneksi kaikki ihmiset toivovat saavansa elää turvassa. Nyky-yhteiskunnassa meitä ympäröi joka puolelta suojaava voimakenttä. Ilman sitä ei olisi auktoriteettia, kolmatta osapuolta, joka valvoisi lakien ja sopimusten noudattamista sekä takaisi oikeudet ja rauhan. Eläisimme anarkiassa, jossa jokainen on omillaan ja huolehtii itsestään. Thomas Hobbes piti tätä luonnontilana, jossa kaikki sotivat kaikkia vastaan ja elämä on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”.
Hobbes ehdotti yhteiskuntasopimusta, jolla luovutamme vallan auktoriteetille. Tällä auktoriteetilla on valta valvoa etujamme ja pakottaa kaikki tahtoonsa. Tähän ratkaisuun sisältyy jännite, jonka Hobbes hyvin ymmärsi. Siksi hän nimitti auktoriteettia leviataniksi muinaisen merihirviön mukaan. Voimmeko luottaa leviataniin? Kuka pakottaa sen noudattamaan sääntöjä? Tämä juuri on turvallisuuden sudenkuoppa: emme voi välttää anarkiaa ilman tyrannian vaaraa. Jos haluamme järjestystä, voimme menettää hallinnan valvojillemme, ja jos haluamme päästä eroon valvojista, saatamme luiskahtaa epäjärjestykseen.
Viidenneksi ihmiset kaikkialla toivovat hyvinvointia, sitä että kaikkea tärkeää on riittävästi, toivon mukaan myös lapsille ja lastenlapsille. Sudenkuoppa on siinä, että se mikä tuo vaurautta meille, ei ehkä enää säilykään seuraaville sukupolville: se, mikä tuo vaurautta nopeasti, köyhdyttää ennen pitkää.
Sudenkuoppia on kolme. Ensimmäinen liittyy yhteistyöhön. Monien yhteisten tavoitteiden hyödyllisyydestä ei ole suurta erimielisyyttä, oli sitten kyse fossiilisten päästöjen rajoittamisesta, ympäristön suojelusta, verojen maksusta, ryöstökalastuksen lopettamisesta ja monesta muusta. Tulevaisuus olisi parempi, jos vain jokainen kantaisi kortensa kekoon. Mutta aina on niitä, jotka painottavat lyhyen aikavälin etuaan ja saavat koko korttitalon romahtamaan. Toinen sudenkuoppa on resurssikirous. Norja on osoittanut, että sudenkuopan voi kiertää, mutta useimmat maat putoavat siihen. Nigeriaan se toi sisällissodan, Saudi-Arabiaan autokratian ja Qatariin hullutuksen, jalkapallon maailmanmestaruuskisat. Kolmas sudenkuoppa ovat hintakuplat. Jostain syystä alamme pitää suuressa arvossa tulppaanien sipuleita, rautatieyhtiöiden tai internet-yritysten osakkeita, tai kryptovaluuttoja. Mania ruokkii itseään, kunnes joku pikku lapsi huomaa, että keisarilla ei ole vaatteita. Seuraa paniikki ja hintojen romahdus.
Politiikka on vaikeaa, koska ihmiset ovat erimielisiä. Vahvan johtajan tarjoama yksinkertainen ja selkeä ratkaisu ei poista erimielisyyttä, mutta voi kyllä poistaa mahdollisuuden ilmaista eriäviä näkemyksiä. Politiikasta ei voi myöskään poistaa politiikkaa, vaikka jotkin uudet puolueet niin väittävät. Jollain tavalla yhteiset asiat hoidetaan – ja se on politiikkaa. Meidän on vain siedettävä politiikkaa ja erimielisyyttä. Ikävintä on, että voimme pudota sudenkuoppaan silloinkin, kun olemme samaa mieltä. Siksi sudenkuopat on hyvä tunnistaa. Voimme ainakin yrittää väistellä niitä.
hippuja ja säikeitä 