Sosiaalisina eläiminä meillä on luontainen tarve kuulua erilaisiin ryhmiin. Voimme pitää itseämme itsenäisinä ajattelijoina mutta, halusimme tai emme, ryhmän mielipide vetää meitä puoleensa kuin painovoima. Se johtuu aivojemme johdotuksesta ja hormonitoiminnastamme. Samanmielisyys on tärkeää ryhmän jäsenten yhteistyössä ja ilmeisesti se on ollut evoluutiossa tärkeämpää kuin totuudellisuus. Silloin, kun ryhmän jäsenet tekevät vääriä oletuksia muiden mielipiteistä ja mukautuvat niihin välittämättä todellisuudesta, ryhmä alkaa elää sosiaalisessa illuusiossa. Todd Rosen teos Collective Illusions: Conformity, Complicity, and the Science of Why We Make Bad Decisions kertoo tästä ilmiöstä ja sen biologisesta taustasta.
Pyrkimys samanmielisyyteen johtaa mukautumisansaan. Niitä on Rosen mukaan kolmenlaisia. Apinointiansa tarkoittaa nimensä mukaisesti taipumusta jäljitellä muita päätöksentekotilanteissa, joissa meiltä puuttuu informaatiota emmekä ole varmoja. Jäljittely itsessään on luonnollista: sen avulla opimme asioita. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun emme tiedä vaan vain luulemme, että muut tietävät paremmin. Pahimmillaan apinointi johtaa paniikkiin, jossa ihmisiä talloutuu väkijoukon jalkoihin. Eikä maniakaan yleensä pääty hyvin. Esimerkiksi Hollannin vuoden 1634 tulppaanimaniassa tulppaanien sipuleista alettiin maksaa yhä korkeampia hintoja, jopa painonsa kultaa.
Toinen mukautumisen aiheuttama vaara liittyy identiteettiimme. Pidämme sitä yksityisistä yksityisimpänä alueena, joka koostuu pelkästään yksilöllisistä ominaisuuksistamme. Olemme kuitenkin myös sitä, kenen kanssa vietämme aikaa. Erityisesti ryhmän jäsenyydestä tulee osa identiteettiämme näkyvin ja näkymättömin tavoin. Se voi tarkoittaa vaatetusta ja muita näkyviä symboleja, puhetapaa tai käyttäytymistä ryhmän normien mukaan. Sopivissa olosuhteissa heimon vetovoima ajaa meidät identiteettiansaan, jossa hylkäämme omat yksityiset arvomme ja korvaamme ne ainakin osittain kuvittelemillamme ryhmän arvoilla.
Kolmas ansatyyppi on yksimielisyysansa. Samoin kuin kalat hakeutuvat kohti parven keskiosaa välttääkseen joutumasta petokalojen saaliiksi, me pyrimme sosiaalisessa parvessa lähelle enemmistönäkemyksiä. Tässä tapauksessa kyse ei ole toimimisesta vastoin arvojamme tai näkemyksiämme, vaan nimenomaan toimimattomuudesta, vaikenemisesta. Se on yleisempää kuin haluaisimme tunnustaa. Erityisen haitallinen on ”sivustakatsojaefekti”, jossa kukaan ei puutu vääryyksiin, kuten lapsen tai lemmikin kaltoinkohteluun, rotuvihaan tai seksuaaliseen ahdisteluun.
Taipumuksemme hakeutua ryhmiin ja mukautua niiden kantoihin ei ole pelkästään sosiaalista, vaan biologiamme tukee sitä vahvasti. Ryhmään sitoutumista edistää aivojen erittämä oksitosiini. Se on hormoni, jolla on suuri merkitys varhaislapsuudessa sekä huoltajan hoivavietin että vauvan turvallisuudentunteen herättäjänä, mutta se vahvistaa sosiaalisia sidoksia koko elämän ajan. Mukautuminen taas aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän. Jos sen sijaan käymme vastarintaan ja pidämme kiinni omasta kannastamme, aktivoituukin mantelitumake, joka liittyy epämiellyttäviin tunteisiin. Aivomme on selvästi johdotettu mukautumaan ryhmään. Aiemmin mainittua matkimistakin biologiamme tukee. Sitä varten aivoissamme on peilisoluja, jotka aktivoituvat, kun näemme jonkun tekevän tai tuntevan jotain. Täysin tiedostamattamme solut reagoivat liikkeisiin ja liipaisevat vastaavat lihakset kopioimaan niitä. Näin opimme katselemalla muita. Matkiminen vahvistaa myös sosiaalisia suhteita, onhan jäljittely imartelun vilpittömin muoto.
Sanotaan, että kaikki tietävät mitä vesi on – paitsi kalat. Sama pätee sosiaalisiin normeihin, joihin olemme niin tottuneet, että emme kiinnitä niihin mitään huomiota. Ne ovat kuin vesi kaloille tai ilma jota hengitämme. Ne liittyvät kaipuuseemme matkia muita, kuulua ryhmiin ja olla enemmistössä. Normit vaikuttavat kaikkialla, pukeutumisesta siihen mitä syömme ja miten. Ne määräävät, miten ilmaisemme itseämme, miten kommunikoimme, ja jopa sen, miten juhlimme tai suremme. Normit purkavat aivojemme kognitiivista kuormaa lisäämällä tapahtumien ennakoitavuutta. Silloin emme joudu tekemään jatkuvasti tietoisia päätöksiä, vaan voimme toimia osittaisella automaattiohjauksella. Kun käyttäytymistavoista tulee normeja, mukana ei ole viimeistä käyttöpäivää. Meidän pitäisi itse havaita, milloin normista on tullut kollektiivinen illuusio ja siitä aiheutuu enemmän haittaa kuin hyötyä.
Luulemme, että meillä on totuudenmukainen ja tarkka käsitys todellisuudesta. Se on kuitenkin mahdotonta. Esimerkiksi silmiltä aivot saavat informaatiota 11 megatavua sekunnissa, mutta niistä ”näemme” vain 60 bittiä sekunnissa. Siinä on aika paljon karsintaa ja tiukkaa valintaa, jotka aivomme suorittavat tiedostamattamme. Valinta perustuu osittain ennakointiin – aivomme yrittävät pysyä tapahtumien tasalla tai mieluummin hieman edellä. Pienikin virhe ennakoinnissa kertautuu, kun aivomme tulkitsevat tapahtumaa myöhemmin, koska niillä on silloin käytössään vain väärän ennakkokäsityksen perusteella valittuja informaatiobittejä. Tätä tapahtuu etenkin sosiaalisissa tilanteissa, kun yritämme arvata mitä muut ajattelevat, mentalisoimme. Siinä olemme erityisen surkeita. Ei olekaan ihme, että ajaudumme kollektiiviseen illuusioon, jos teemme enimmäkseen vääriä arvauksia muiden mielenliikkeistä ja sen jälkeen yritämme mukautua näihin kuvitelmiin.
Rose antaa muutamia neuvoja, jos illuusiossa eläminen ei miellytä. Ensinnäkin on taisteltava mukautumista vastaan, silloin kun se sotii arvojamme vastaan, vaikka aivomme palkitsevat siitä. Nopean palkkion vastapainoksi ristiriita arvojen ja käytöksen välillä aiheuttaa kognitiivisen dissonanssin, joka kuormittaa meitä. Olemalla uskollinen itselleen säilyttää mielen sopusoinnun. Silloin arvojemme ja tekojemme välillä ei ole ristiriitaa, ja meillä on terve omanarvontunto. Toinen neuvo liittyy luottamukseen tuntemattomia kohtaan. Ryhmään sitoutumisen pimeä puoli on ”me vastaan muut” –asenne, joka saa meidät epäluuloisiksi ulkopuolisia kohtaan. Kuitenkin suurin osa ihmisistä, niistä tuntemattomistakin, haluaa olla luottamuksen arvoisia. Luottamuksenosoituksesta saa muuten palkkion oksitosiinin muodossa, mikä tietenkin tuntuu miellyttävältä. Kolmas neuvo on totuuteen pyrkiminen. Vaclav Havel kirjoitti esseessään Voimattomien voima (1978): ”…niin kauan kuin vaikutelma ei joudu vastatusten todellisuuden kanssa, se ei näytä vaikutelmalta.” Hän näyttää tarkoittavan juuri kollektiivista illuusiota. Siihen on helppo ajautua, mutta se paljastuu illuusioksi kohdatessaan todellisuuden.
hippuja ja säikeitä 