Collective Illusions

Collective Illusions: Conformity, Complicity, and the Science of Why We Make Bad Decisions

Todd Rose

Hachette Books 2022

eISBN: 9780306925702

Pähkinänkuoressa: Kuinka väärät oletukset muiden mielipiteistä ja kaipuumme mukautua ryhmään saavat meidät tekemään huonoja päätöksiä, sensuroimaan itseämme, tulemaan epäluuloisiksi tuntemattomia kohtaan ja tuntemaan olomme tarpeettoman onnettomaksi

Kollektiiviset illuusiot ovat sosiaalisia valheita. Sorrumme niihin, kun mukaudumme olettamaamme enemmistömielipiteeseen, vaikka ilman ulkoista painetta päätyisimme aivan muuhun lopputulokseen. Kyse voi olla tietoisesta alistumisesta tai tiedostamattomasta kaipuusta samanmielisyyteen. Kun monet tekevät tällaista, voidaan päätyä tekemään sellaista, mitä kukaan ei olisi halunnut. Tämä on kollektiivisten illuusioiden mustaa magiaa. Hans Christian Andersen kirjoitti ilmiöstä monille tutun sadun Keisarin uudet vaatteet vuonna 1837.

Valitettavasti kollektiiviset illuusiot eivät ole satua. Amerikkalaistutkimuksessa kysyttiin vuonna 2019, kumman koehenkilö valitsisi seuraavista vaihtoehdoista:

A.     Menestys tarkoittaa toimimista omien mieltymystensä ja taipumustensa mukaan tullakseen parhaaksi siinä, mistä eniten välittää.

B.     Menestys tarkoittaa rikastumista, näyttävää urakehitystä tai kuuluisuutta.

Sen jälkeen kysyttiin vielä, mitä koehenkilö olettaisi enemmistön vastaavan. Koejärjestelyssä oli pyritty poistamaan sosiaalinen paine, jotta saataisiin esille ihmisten aidot omat arvot. 97 % koehenkilöistä valitsi itselleen vaihtoehdon A, mutta melkein yhtä moni, 92 %, arveli enemmistön valitsevan vaihtoehdon B. Toisin sanoen yli yhdeksän kymmenestä eli kollektiivisessa illuusiossa. Suurin osa arvosti sellaisia piirteitä kuin luonnetta, ihmisten kanssa toimeen tulemista ja koulutusta, mutta kuvitteli muiden olevan kiinnostuneempia vauraudesta, asemasta ja vallasta. Suhtautumisessa ”kuuluisuuteen” kollektiivinen illuusio oli erityisen räikeä: koehenkilöt arvioivat sen olevan tärkein asia muille amerikkalaisille, mutta omalla kohdallaan he luokittelivat vihoviimeiseksi kaikista 76 piirteestä.

Kollektiiviset illuusiot vahvistavat stereotypioita. Kiinassa ihmiset kuvittelevat muiden kiinalaisten suhtautuvan japanilaisiin paljon negatiivisemmin kuin he itse. Amerikkalaiset haluavat oman puolueen presidenttiehdokkaaksi miehen, koska kuvittelevat muiden hyljeksivän naiskandidaattia. Halumme seurata muita, yhdenmukaisuusvääristymä (conformity bias), ei ole valinnaista. Se on kiinteä osa biologiaamme. Aivomme päättelevät ryhmän kannan ja pyrkivät mukautumaan siihen riippumatta siitä, onko käsityksemme muiden mielipiteestä oikea vai väärä. Ja aika usein se on väärä.

Mukautumisansat

Apinointiansa

Aivomme tarkkailevat tiedostamattamme muiden käyttäytymistä ja hakevat vihjeitä siitä, miten kannattaa toimia, etenkin silloin kun emme ole varmoja. Kiinteistövälittäjät vetävät väliaikaisesti markkinoilta pitkään myynnissä olleen asunnon. He tietävät, että potentiaaliset ostajat alkavat kuvitella, että kohteessa on jotain vikaa, koska se ei tunnu kelpaavan kenellekään. Muilla täytyy olla tietoa, joka heiltä itseltään puuttuu. Työnantajat palkkaavat mieluummin työpaikanvaihtajia kuin pitkään työttömänä olleita. Täytyyhän hakijassa olla jotain vikaa, jonka muut työnantajat ovat huomanneet, koska eivät ole halunnut palkata häntä. Yhdysvalloissa munuaisten luovuttajista on pulaa ja jonot siirtoleikkauksiin ovat pitkiä. Silti viidesosa luovutetuista munuaisista hävitetään, koska ne eivät ole kelvanneet kenellekään. Jos jonon sijalla 19 olevalle tarjotaan yllättäen mahdollisuutta siirtoleikkaukseen, hän on epäluuloinen. Miksi elin ei ole kelvannut kenellekään muulle? Siinä täytyy olla jotain vikaa; parempi odottaa kunnollista.

Pahimmillaan apinointi johtaa paniikkiin. Elokuussa 2010 Kongon demokraattisessa tasavallassa pieni potkuriturbiinikone, jossa oli lentäjän ja lentoemännän lisäksi 20 matkustajaa, oli lähestymässä määränpäätä, kun lentoemäntä havaitsi koneen peräosassa liikettä. Hän meni katsomaan, mistä oli kyse, ja löysi elävän krokotiilin, joka irvisti hänelle. Kauhistuneena hän ryntäsi kohti ohjaamoa sillä seurauksella, että ensin yksi ja sitten kaikki muutkin matkustajat seurasivat perässä. Painopisteen muutos sai koneen tasapainosta ja se putosi talon päälle muutaman kilometrin päässä lentokentästä. Vain yksi matkustajista selvisi hengissä – niin, ja se krokotiili.

If [people] define situations as real, they are real in their consequences

William Isaac Thomas and Dorothy Thomas

Toisinaan apinointi johtaa maniaan. Varhainen esimerkki oli vuonna 1634 alkanut ”tulppaanimania”, jossa Hollannin eliitti innostui harvinaisen väristen tulppaanien sipuleista. Niiden hinnat nousivat nousemistaan, kunnes seuraavana vuonna sipuli maksoi painonsa kultaa. Kupla tietenkin puhkesi ja hinnat romahtivat, kun ihmiset alkoivat taas nähdä sipulissa sipulin eikä kultaa.

Ihmisten taipumusta apinointiin opittiin hyödyntämään jo 1500-luvulla, kun ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Daurat keksi palkata näytöksiin ystäviään taputtamaan. Pian teatterinjohtajat alkoivat palkata monenlaisia avustajia yleisön joukkoon: itkijöitä, naurajia ja taputtajia. Toisinaan jopa palkattiin eturiviin naisia, joiden tehtävänä oli esittää pyörtyvää. Olemme läpeensä sosiaalisia eläimiä ja muiden valheellinenkin eläytyminen vahvistaa omaa kokemustamme.

Vielä tehokkaampaa on hyödyntää auktoriteettia. Vuonna 1966 tutkijat testasivat tätä siten, että tuntematon lääkäri antoi puhelimitse hoitajalle ohjeen antaa potilaalle ”ilmeisen liiallinen annos” käyttöön hyväksymätöntä lääkettä. 95 % hoitajista suostui. Toisinaan riittää pelkkä itsevarma käytös. Jos viinintuntijana esiintyvä henkilö vakuuttaa, että viini on erinomaista, niin suurin osa maistajista alkaa pitää sitä hyvänä riippumatta siitä, millaista viini todellisuudessa on.

Hylättyjen munuaisten ongelmaan löytyi lopulta yksinkertainen parannuskeino. Odotuslistalla olevilta kysyttiin syy leikkauksesta kieltäytymiseen. Lisäinformaatio auttoi muita tekemään päätöksensä paremman informaation varassa. Kysymällä ”miksi?” jokainen voi hallita apinointitaipumustaan. Miksi asunto on ollut niin pitkään myynnissä? Miksi tulppaaninsipuli olisi kalliimpi kuin painonsa kultaa?

Identiteettiansa

Identiteettimme ei koostu pelkästään yksilöllisistä ominaisuuksistamme, vaikka niin kuvittelisimme. Samalla tavalla kuin huomioimme fyysisen ympäristömme, esimerkiksi vältellen turhia riskejä, olemme jatkuvassa vuorovaikutuksessa sosiaalisen verkostomme kanssa. Olemme myös sitä, kenen kanssa vietämme aikaa. Erityisesti ryhmän jäsenyydestä tulee osa identiteettiämme näkyvin ja näkymättömin tavoin. Se voi tarkoittaa vaatetusta ja muita näkyviä symboleja, puhetapaa tai käyttäytymistä ryhmän normien mukaan. Meillä on syvä psykologinen ja emotionaalinen tarve ryhmän tarjoamalle yhtenäisyyden tunteelle. Heti, kun siihen tulee särö, alamme epäillä itseämme ja tulkita väärin muita. Oletamme, että muilla ei ole vastaavia epäilyjä kuin itsellämme. Siksi yritämme ohjata itsemme takaisin ruotuun. Sopivissa olosuhteissa heimon vetovoima ajaa meidät identiteettiansaan, jossa hylkäämme omat yksityiset arvomme ja edistämme mielipiteitä, joita kuvittelemme ryhmän kannattavan.

The individual has always had to struggle to keep from being overwhelmed by the tribe

Friedrich Nietzsche

Sosiaalisina eläiminä me ihmiset olemme yhteydessä toisiimme siellä, missä liikummekin, perheenjäsenistä naapureihin, sosiaalisen median ryhmiin ja työtovereihin. Kollektiiviset illuusiomme ovat vahvimpia sisäryhmien jäsenten kanssa. Heihin meillä syvimmät yhteydet ja heidän mielipiteensä merkitsevät eniten. Näiden heimolaisten kanssa saatamme jakaa sukulaisuuden, uskonnon, poliittisen näkemyksen, kansallisuuden, harrastuksen, työpaikan tai vastaavan. Sisäryhmään kuuluminen tuottaa tyydytystä, antaa turvallisuuden tunnetta, lisää itseluottamusta ja varmuutta omasta paikastamme maailmassa.

Sitoutuminen ryhmään ei ole pelkästään sosiaalista, vaan biologiamme tukee sitä vahvasti. Läheisyys on äärettömän tärkeää hyvinvoinnillemme heti syntymän jälkeen – ja etenkin silloin. Mikäli vauva ei saa yhteyttä hoitajaansa, hänen kehityksensä kärsii, mikä voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Jotta niin ei kävisi, evoluutio on tuottanut hormonin, oksitosiinin, jonka eritys lisääntyy, kun äiti pitelee, näkee tai vain haistaa vauvan.  Se saa jopa maidon erittymään äidin rinnoista. Oksitosiini ei toimi vain äidin ja vauvan välillä, vaan sen eritys auttaa muodostamaan ja ylläpitämään muitakin sidoksia. Se saa meidät kohottamaan ryhmän edun omamme edelle niin, että ryhmä puolustautuu ulkopuolisia vastaan kuin mehiläisparvi. Aivomme eivät välttämättä edes tee suurta eroa oman itsemme ja sisäryhmän välillä, vaan samat hermoverkot aktivoituvat, kun puhumme kummasta tahansa.

Valitettavasti ryhmään sitoutumisella on myös pimeitä puolia. Ensiksikin oksitosiini vahvistaa ”me vastaan muut” –asennetta ja siten vihamielisyyttä ulkopuolisia kohtaan. Urheilujoukkueen kannattajat kokevat mielihyvää oman joukkueensa voittaessa, kuten asiaan kuuluu. Mutta tutkimuksissa on havaittu, että samaa mielihyvää tuottaa myös kovan kilpailijan häviäminen, vaikka oma joukkue ei olisikaan vastassa.

Toiseksi ryhmäjäsenyyden tärkeydestä tulee ahdistava taakka, jos joutuu eristetyksi ryhmän ulkopuolelle. Se on erittäin kivuliasta – kirjaimellisesti – sillä aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin fyysisen kivun yhteydessä, samalla verenpaine kohoaa ja stressihormonia, kortisolia, erittyy. Olemme herkistyneet pienellekin torjunnalle ja jopa sille, että joudumme todistamaan jonkun muun eristämistä. Hulluinta on, että meihin sattuu, vaikka emme edes pitäisi eristäjistä. Eräässä australialaistutkimuksessa koehenkilöt uskoivat eristäjien olevan Ku Klux Klanin jäseniä, mutta silti hylkääminen sattui.

We suffer more often in imagination than in reality

Seneca

Kolmanneksi ryhmän yhtenäisyyshakuisuus johtaa siihen, että erimielisiä aletaan hyljeksiä. Mitä kiinteämpi ryhmä, sitä todennäköisemmin yleisestä linjasta poikkeava mielipide torjutaan. Mielellään ajattelemme, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, mutta tutkimusten mukaan se ei pidä paikkaansa: erimielinen koetaan herkästi vastenmieliseksi henkilöksi.

Kun omat arvot ovat ristiriidassa ryhmän kanssa, on kolme vaihtoehtoa: haastaa ryhmän mielipide, lähteä ryhmästä tai mukautua ryhmän kantaan. Aika usein ryhmän jäsenyys on niin tärkeää, että luovumme omasta kannastamme. Silloin koemme kognitiivista dissonanssia, joka aiheutuu sisäisestä ristiriidasta käytöksemme ja arvojemme välillä. Se on epämiellyttävä tunne, josta haluamme eroon joko muuttamalla käytöstämme tai puolustamalla sitä. Yleensä ihmiset valitsevat jälkimmäisen ja selittävät arvojensa vastaista käytöstään parhain päin.

Jos ihminen kuuluu vain yhteen ryhmään, hän on hyvin haavoittuva. Tätä monet kulttijohtajat ovat osanneet hyödyntää kieltämällä ulkopuoliset suhteet jopa perheenjäseniin. Kultin jäsenyys on silloin henkilön koko identiteetti ja elämä. Vastaavasti kuuluminen useaan ryhmään, mielellään keskenään erilaisiin, avartaa elämänpiiriä ja tuo yksilöllistä vapautta.

Yksimielisyysansa

Kalaparvessa yksilöt hakeutuvat kohti parven keskiosaa välttääkseen joutumasta petokalojen saaliiksi. Samoin me pyrimme sosiaalisessa parvessa lähelle enemmistönäkemyksiä. Ei edes ole tärkeää, onko ryhmän kanta illuusio vai ei; emme vain mielellämme eroa joukosta. Tätä kutsutaan yksimielisyysansaksi. Kyse ei ole toimimisesta vastoin arvojamme tai näkemyksiämme, vaan nimenomaan toimimattomuudesta, vaikenemisesta. Tämäkin taipumus on osa biologiaamme sosiaalisena eläimenä. Se on sukua ryhmän ulkopuolelle jäämisen pelolle, mutta hienovaraisemmassa muodossa. Pienikin hyljeksimisen kokemus tuntuu epämiellyttävältä, joten vältämme sitä. Toisaalta enemmistöön kuuluminen kasvattaa itseluottamusta, kun voimme tukeutua ryhmän vahvuuteen. Ryhmältä saatu hallinnan tunne motivoi sitoutumaan siihen entistä tiukemmin. Kierre vahvistaa itseään.

There comes a time when silence is betrayal

Martin Luther King Jr.

Politiikassa puhutaan usein ”voittajan vankkureista” (bandwagon effect). Termillä tarkoitetaan äänestäjien siirtymistä voittajan puolelle. Yhdysvaltain esivaaleissa presidenttiehdokkaat ovat usein olleet hyvin tasavahvoja mielipidemittausten mukaan. Muutaman ensimmäisen osavaltion äänestettyä tilanne muuttuu dramaattisesti, kun kärkeen nousseet ehdokkaat alkavat kasvattaa kannatustaan osavaltio osavaltiolta. Melko nopeasti suurin osa ehdokkaista luopuu leikistä, sillä heidän kannattajansakaan eivät enää halua pitää ääntä heistä.

Vaikeneminen on yleisempää kuin haluaisimme tunnustaa. Toisinaan siihen liittyy piileviä motiiveja. Ei ehkä kannata asettua vastustamaan esimiestä, jolta aikoo pian pyytää palkankorotusta; tai pelkäämme, että ryhmän kannan vastustaminen yhdessä asiassa aiheuttaa negatiivisia seurauksia jossain toisessa yhteydessä. Erityisen haitallinen on ”sivustakatsojaefekti” (bystander effect), jossa kukaan ei puutu vääryyksiin, kuten lapsen tai lemmikin kaltoinkohteluun, rotuvihaan tai seksuaaliseen ahdisteluun. Yritysmaailmassakin tämä on valitettavan yleistä. Eräässä amerikkalaistutkimuksessa 85 % vastaajista kertoi, ettei ollut uskaltanut nostaa esille tärkeää asiaa esimiehensä kanssa. Toisessa tutkimuksessa 93 % kertoi yrityksen joutuneen ongelmatilanteeseen tai vaaraan, koska työntekijät eivät halunneet tai uskaltaneet puhua.

Sosiaalinen media on toisaalta madaltanut osallistumiskynnystä yhteiskunnalliseen ja muuhun keskusteluun, mutta se on myös kasvattanut itsesensuuria. Melkein kaksi kolmesta varoo ilmaisemasta mielipiteitään julkisesti. Tilanne on huonontunut verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltain kommunistivainojen aikaan, jolloin epäluulo ja vainoharhaisuus levisivät kaikkialle yhteiskuntaan. Silti vain 13 % kertoi joutuneensa varomaan puheitaan aikaisempaa enemmän. Voisi kuvitella, että koulutetut kärsivät itsesensuurista vähemmän, koska he osaavat ilmaista itseään kirjallisesti, mutta asia on päinvastoin.

Taipumusta itsesensuuriin hyödynnetään boteilla. Vuonna 2013 Twitter sulki yli 6000 tiliä, jotka oli ohjelmoitu jakamaan Venezuelan presidentin Nicolás Maduron sisältöjä. Ne edustivat vain puolta prosenttia Maduron seuraajista, mutta niiden kadottua Maduron viestien jakaminen romahti 81 %. Tämän jälkeen myös kritiikki presidenttiä kohtaan lisääntyi ja opposition kannatus kasvoi.

Vuonna 2017 elokuvatuottaja Harwey Weinsteinia alettiin syyttää laajasta ja jatkuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. ”Jos kaikki seksuaalisesti häirityt tai hyväksikäytetyt naiset kirjoittaisivat ’Me too’ tilarivilleen,” twiittasi näyttelijä Alyssa Milano, ”ihmiset saisivat käsityksen ongelman suuruudesta.” Pian miljoonat ihmiset jakoivat #MeToo-kokemuksiaan. Toivoa siis on. Joskus pieni tönäisy riittää. Koska ihmiset helposti vaikenevat, oletamme että heillä ei ole epäilyksiä. Kyllä heillä on, aivan kuten meillä itsellämmekin. Jos haluamme rohkaista heitä tuomaan ajatuksensa julki, voimme edes malttaa hetken ennen kuin ryntäämme tukemaan olettamaamme enemmistömielipidettä. Sanomalla esimerkiksi, ettemme ole vielä muodostaneet mielipidettämme, saattaa rohkaista epäröiviä nostamaan huoliaan esiin.

Aivojen rajoitukset

Matkiminen

Tunnetussa psykologisessa testissä koehenkilö saa kaksi korttia (kuva). Ensimmäisessä on yksi palkki ja tehtävänä valita toisen kortin kolmesta eripituisesta palkista se, joka on samanpituinen kuin ensimmäisessä kortissa. Tehtävä on helppo ja suurin osa ihmisistä saa sen helposti oikein. Tehtävä vaikeutuu, kun koe suoritetaan ryhmässä, jossa jokainen kertoo arvionsa vuoronperään. Koehenkilön tietämättä muut osallistujat ovat näyttelijöitä ja julistavat suurella itseluottamuksella saman väärän vastauksen. Viimeisenä vastaava koehenkilö joutuu nyt päättämään, luottaako aisteihinsa vai meneekö ryhmän mukana. Eräässä kokeessa 37 % koehenkilöiden kaikista vastauksista oli vääriä ja peräti kaksi kolmesta antoi ainakin kerran väärän vastauksen.

Koejärjestely on vanha, mutta vuonna 2005 se toistettiin siten, että koehenkilön aivoja tarkkailtiin toiminnallisella magneettikuvauksella (functional Magnetic Resonance Imaging, fMRI). Havaittiin, että aivojen palkkiojärjestelmä aktivoitui silloin, kun koehenkilö mukautui ryhmän kantaan. Jos koehenkilö piti päänsä, aivoissa aktivoituikin mantelitumake (amygdala), joka liittyy epämiellyttäviin tunteisiin. Oudointa oli, että ryhmän kantaan mukautuneen koehenkilön fyysinen näköjärjestelmä taipui mielipiteen mukana. Hän kertoi siis totuuden niin kuin sen havaitsi ja ymmärsi. Aivomme on johdotettu mukautumaan ryhmään.

Kuva. Aschin janakoe (Asch conformity experiment)
(Nyenyec/CCA-SA 3.0 Unported/Wikimedia Commons)

Kaksivuotiaat lapset ovat kutakuinkin yhtä eteviä kuin täysikasvuiset simpanssit ja orangit fyysiseen ympäristöön liittyvissä testeissä, kuten pinon korkeuden arvioinnissa tai palkkion etsimisessä. Sen sijaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvissä testeissä, kuten kommunikaatiossa ja toisen ajatusten arvioinnissa, kaksivuotias lapsi lyö aikuiset kädelliset serkkunsa selvästi. Ihminen alkoi jo noin kaksi miljoonaa vuotta sitten asua yhteisöissä. Järjestely paransi selviämismahdollisuuksia arvaamattomassa ympäristössä. Varsinainen pesäero muihin kädellisiin otettiin, kun opimme käyttämään monimutkaista kieltä. Pystyimme kommunikoimaan symbolien, sanojen, avulla. Pystyimme kertomaan menneistä kokemuksistamme ja kuvittelemaan tulevia. Ja ennen kaikkea kykenimme arvaamaan muiden ajatukset seuraamalla heidän ilmeitään, eleitään ja toimiaan. Sosiaaliset elämämme kietoutuivat toisiinsa – ja samoin aivomme. Sosiaalisuuteen ja kommunikaatioon liittyvät aivojen osat kehittyivät ajan saatossa kolme kertaa suuremmiksi kuin simpansseilla.

Kun lehmän vasikka tai hevosen varsa syntyy, se nousee jo kohta jaloilleen. Ihmislapset alkavat kävellä vasta noin vuoden iässä. Vauvaikä on pitempi kuin millään muulla eläinlajilla. Tämä tuli välttämättömäksi, kun ihmiset alkoivat kävellä kahdella jalalla. Vauvan pään ja äidin lantion välille tullut epäsuhta ratkesi synnyttämällä vauva etuajassa, silloin kun se vielä mahtui ulos. Ihmisvauva on pitkään avuton, jotta epätavallisen suuret aivot voivat kehittyä.

Syntymähetkestä alkaen vauva pyrkii kiinnittymään hoitajaansa kaikilla aisteillaan ja yrittää kommunikoida itkun avulla. Jos hoitaja on huolehtiva, sekä hän että vauva erittävät sitoutumishormonia, oksitosiinia, joka herättää aikuisen suojeluvaiston ja vauvan turvallisuudentunteen. Melko pian vauva alkaa tunnistaa hoitajan ilmeitä ja eleitä sekä matkia niitä. Hymyyn vastataan hymyllä ja vilkutukseen vilkutuksella, ja jokainen vuorovaikutus syventää sidosta.

Matkiminen on oleellinen osa sosiaalista elämäämme. Meillä on sitä varten aivoissamme peilisoluja, jotka aktivoituvat, kun näemme jonkun tekevän tai tuntevan jotain. Täysin tiedostamattamme ne reagoivat liikkeisiin ja liipaisevat vastaavat lihakset kopioimaan niitä. Näin opimme katselemalla muita. Matkiminen vahvistaa myös sosiaalisia suhteita, onhan jäljittely imartelun vilpittömin muoto. Matkiminen ei pääty lapsuuteen, vaan jatkuu ”kameleonttiefektinä” läpi elämän. Samoin kuin kameleontit mukautuvat fyysiseen ympäristöönsä, me mukaudumme sosiaaliseen ympäristöömme.

We cannot live for ourselves alone. Our lives are connected by a thousand invisible threads, and along these sympathetic fibers, our actions run as causes and return to us as results.

Herman Melville

Matkimme myös muiden haluja, mikä voi olla hyödyllistä tai haitallista. Hyödyllistä se on silloin, kun se saa ihmiset tekemään yhteistyötä yhteisen tavoitteen eteen. Haitallista se on silloin, kun aletaan kilpailla samasta niukasta resurssista. Kymmenessä käskyssäkin varoitetaan himoitsemasta mitään toiselle kuuluvaa.

Matkimiseen liittyy jatkuva vertailu. Arvioimme, tekeekö toinen jotain paremmin vai huonommin kuin me itse. Identiteettimme on lopulta suhteellinen; se määrittyy sosiaalisen vertailun kautta. Kun teemme jotain mielestämme hyvin, aivojen palkkiojärjestelmä aktivoituu, erittäen dopamiinia ja oksitosiinia. Samoin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun saamme sosiaalisessa mediassa ”tykkäyksiä”. Siksi monet havittelevat niitä lisää. Olemme jossain määrin dopamiiniriippuvaisia. Epäonnistuminen tai huono suoritus saa vastaavasti aivomme erittämään samaa opioidikemikaalia, joka suojaa fyysiseltä kivulta. Silloin voimme joutua pimeälle puolelle, jossa pyrimme vetämään muita alas tai jopa vahingoittamaan heitä, jotta suhteellinen asemamme paranisi.

Normit

Sanotaan, että kaikki tietävät mitä vesi on – paitsi kalat. Sama pätee sosiaalisiin normeihin, joihin olemme niin tottuneet, että emme kiinnitä niihin mitään huomiota. Ne ovat kuin vesi kaloille tai ilma jota hengitämme. Ne liittyvät kaipuuseemme matkia muita, kuulua ryhmiin ja olla enemmistössä. Normit vaikuttavat kaikkialla, pukeutumisesta siihen mitä syömme ja miten. Ne määräävät, miten ilmaisemme itseämme, miten kommunikoimme, ja jopa sen, miten juhlimme tai suremme. Kun normeihin alkaa kiinnittää huomiota, on mahdotonta olla huomaamatta niitä kaikkialla. Aivan kuin olisi ottanut Matrix-elokuvan punaisen pillerin. Normit ovat usein mielivaltaisia. Siksi ne eroavat kulttuureittain ja eri aikoina. Mielivaltaisuus ei estä meitä suhtautumasta niihin hyvinkin vakavasti.

I almost think we’re all of us Ghosts… It’s not only what we have invited from our father and mother that walks in us. It’s all sorts of dead ideas, and lifeless old beliefs, and so forth. They have no vitality, but they cling to us all the same, and we can’t get rid of them.

Henrik Ibsen

Normit voi jakaa kolmeen ryhmään. Koordinointinormit yhdenmukaistavat käyttäytymistämme jollain hyödyllisellä tavalla. Tällaisia ovat esimerkiksi liikennesäännöt. Toisen ryhmän muodostavat sitoutumisnormit, joilla signaloidaan kuulumista tiettyyn ryhmään. Sen voi tehdä pukeutumisella, puhetavalla tai muilla käytöstavoilla. Nämä normit erottavat ”meidät” ”muista”. Kolmanteen ryhmään kuuluvat vuorovaikutusnormit. Niillä viestimme, että emme ole moukkia, vaan otamme muut huomioon. Tähän sisältyy samalla odotus vastavuoroisuudesta. Vuorovaikutusnormit hillitsevät itsekästä käytöstä yhteisössä. Reaktio vaikkapa jonossa etuiluun voi olla kiihkeä.

Miksi sitten normeja on niin paljon ja miksi emme edes kiinnitä niihin juuri huomiota? Lyhyt vastaus on, että olemme laiskoja. Tai tarkemmin sanottuna aivomme pyrkivät rajoittamaan energiankulutusta, sillä ne ovat energiasyöppöjä: ne kuluttavat 20 % kaloreistamme. Normit purkavat kognitiivista kuormaa lisäämällä tapahtumien ennakoitavuutta. Silloin emme joudu tekemään jatkuvasti tietoisia päätöksiä, vaan voimme toimia osittaisella automaattiohjauksella. Kun joku rikkoo normeja, automaattiohjaus keskeytyy ja aivomme joutuvat heräämään muista aatoksista. Se ärsyttää: miksi ihmiset eivät osaa käyttäytyä?

Valistusfilosofi Voltairen teoksessa Candide (1759) professori Pangloss opettaa naiiville nuorelle Candidelle filosofiaa, jonka mukaan elämme ”parhaassa mahdollisessa maailmassa”. Vaikka Candide näkee ympärillään monenlaista kärsimystä, Pangloss uskottelee, että asiat eivät voisi olla paremmin, ainoastaan huonommin. Normeissa on sama vaara. Noudatamme niitä, koska niin on tapana ja muut vaihtoehdot olisivat huonompia. Kun käyttäytymistavoista tulee normeja, mukana ei ole viimeistä käyttöpäivää. Meidän pitäisi itse havaita, milloin normista on tullut kollektiivinen illuusio ja siitä aiheutuu enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mentalisointi

Aivomme kuluttavat paljon energiaa, koska ne tekevät puolestamme asioita, joista emme ole tietoisia. Ne tietysti ylläpitävät elintoimintoja, mutta ne myös suodattavat aisti-informaatiota ja poimivat siitä talteen vain oleellisen. Tai niin kuvittelemme. Luulemme, että meillä on totuudenmukainen ja tarkka käsitys todellisuudesta, vaikka se on mahdotonta. Esimerkiksi silmiltä aivot saavat informaatiota 11 megatavua sekunnissa, mutta niistä ”näemme” vain 60 bittiä sekunnissa. Aivomme tekevät kahdenlaista valintaa. Ensiksikin ne tarkkailevat muutoksia arvioiden, ovatko ne tärkeitä. Toiseksi ne ennakoivat tulevaa täydentäen puuttuvaa informaatiota kokemusperäisen tiedon perusteella. Juuri virheellisestä ennakoinnista syntyy ristiriita todellisuuden ja tulkintamme välillä.

The most erroneous stories are those we think we know best—and therefore never scrutinize or question

Stephen Jay Gould

Aivomme eivät yritäkään olla objektiivisia. Ne hyppäävät vähemmän tärkeiden yksityiskohtien yli ja keskittyvät siihen, millä olettavat olevan merkitystä, jotta voisimme ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu, ennakoida muutoksia ja reagoida mikäli tarpeen. Kun aivomme ennakoivat, odotukset vääristävät seuraavien havaintojen tulkintaa. Tätä tapahtuu etenkin sosiaalisissa tilanteissa, kun mentalisoimme, yritämme arvata mitä muut ajattelevat. Siinä olemme erityisen huonoja. On tietysti hankalampaa nähdä toisen henkilön pään sisään kuin tehdä havaintoja kadulla, mutta teemme myös systemaattisia virheitä. Aliarvioimme esimerkiksi sosiaalisen paineen vaikutuksen, muihin ihmisiin. Se ei näy ulospäin kuten viha tai nolostuminen. Emme voi tietää pelkääkö toinen henkilö tulevansa naurun alaiseksi tai menettävänsä kunnioitusta ryhmän sisällä.

Nykymaailmassa aivojamme kuormittaa myös internet. Sinne kertyy informaatiota kiihtyvään tahtiin; 90 % internetin sisällöstä on luotu parin kolmen viime vuoden aikana. Facebookissa on kaksi miljardia käyttäjää, jotka kirjoittavat 510 000 kommenttia ja tekevät 293 000 tilapäivitystä joka minuutti. Aivoillamme ei ole mitään mahdollisuuksia yrittää käsitellä tuota kaikkea. Joudumme käyttämään oikopolkuja. Yleensä keskitymme omaan heimoomme, jotta kaiken informaatiotulvan keskellä saamme lohtua toisista samanmielisistä. Kun tietoa on lisäksi alettu personoida algoritmeilla, jotka tuovat nähtäville vain sen, mitä haluamme nähdä, on keitos valmis. Heimomme ja algoritmit vahvistavat maailmankuvaamme, ja luovat illuusion sen oikeellisuudesta. Kuvamme maailmasta on kuitenkin pahasti vinoutunut ja siksi väärinkäsitysten määrä on räjähtänyt.

Suhteellisen pieni joukko internetin käyttäjistä tuottaa suurimman osan sisällöstä. Esimerkiksi Twitterissä 10 % käyttäjistä lähettää 80 % twiiteistä. Tällä ei olisi väliä, jos he muodostaisivat läpileikkauksen meistä kaikista, mutta valitettavasti niin ei ole. He painottuvat äärilaidoille eivätkä arastele toitottaa mielipiteitään. Näin he provosoivat muut kommentoimaan ja saavat samalla megafonin mielipiteilleen. Keskustelusta tulee kakofonista; siitä muodostuu peilitalo, jossa jokainen peili vääristää todellisuutta.

Tilannetta pahentaa alttiutemme toistovääristymälle (repetition bias), joka tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olemme taipuvaisia uskomaan usein toistuvaa viestiä. Filosofi Ludwig Wittgenstein vertasi tätä siihen, että ostaisimme toisen kappaleen samaa sanomalehteä nähdäksemme, oliko lukemamme uutinen totta. Tätä voi käyttää hyväksi bottien avulla. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaaleissa venäläinen Internet Research Agency etsi aitoja äärilaidan kommentteja ja toisti niitä bottiarmeijallaan tavoitteenaan vain polarisoida keskustelua.

Irti illuusioista

Mielen sopusointu

Nyky-yhteiskunnassa rehellisyys ei ole arvossa. Emme odota sitä tuntemattomilta emmekä johtajiltamme. Katu-uskottavuuteen kuuluu olla kyyninen ja tunnistaa huijausyritykset; luottavaisuus olisi lapsellista ja sinisilmäisyys noloa. Emme odota, että tuntemattomatkaan automaattisesti luottaisivat meihin, joten emme edes yritä näyttää, keitä todella olemme, vaan panostamme vaikutelmaan. Sosiaalisessa mediassa mielikuvan hallinta on erityisen silmiin pistävää. Instagramisssa esitellään vain julkisivua, mistä kaikki ovat tietoisia, mutta emme henno luopua illuusiosta. Ehkä instagramin illuusio on kaksinkertainen: tiedämme sen olevan illuusiota, mutta haluamme säilyttää illuusion illuusiosta. Elämämme on täynnä pieniä valheita, teeskentelyä ja tekopyhyyttä.

Kuinka meistä on tullut tällaisia? Jos teemme jotain, joka ei sovi arvoihimme, jonkin on joustettava. Helpointa on venyttää hieman omaatuntoaan, jotta voi edelleen pitää itseään hyvänä ihmisenä. Syy tähän piilee aivoissamme. Kognitiivinen dissonanssi saa meidät valehtelemaan itsellemme, jotta pääsisimme kokemastamme ristiriidasta arvojemme ja käytöksemme välillä. Ikävä kyllä, omantunnon venyttäminen muuttaa pikku hiljaa käytöstämme, jos aina ratkaisemme kognitiivisen dissonanssin venyttämällä omaatuntoa.

The privilege of a lifetime is to become who you truly are

Carl Gustav Jung

Aivot kuitenkin pyrkivät vetämään meidät tasapainoon. Vaikka pyrimme järkiperäistämään huonon käytöksen selityksillämme, omaa sisäistä tuomariamme emme voi huijata. Omantunnon saa rauhoittumaan vain toimimalla arvojensa mukaisesti. Silloin, kun ihmisen mieli on sopusoinnussa (congruent), hän on avoin, vilpitön, hyväksyvä, empaattinen ja aito. Silloin voi päästä toteuttamaan itseään, mitä arvohierarkiastaan tunnettu Abraham Maslow piti korkeimpana inhimillisenä tarpeena. Silloin arvojemme ja tekojemme välillä ei ole ristiriitaa, ja meillä on terve omanarvontunto. Siinä missä epärehellisyys aiheuttaa varoitussignaalin aivoissamme, rehellisyys toimii päinvastoin. Oksitosiinin eritys ohjaa meitä kaipaamaan sopusointua, luottamusta ja jakamista, sillä vastasyntyneiden, perheiden ja heimojen eloonjäänti ja kukoistus on perustunut resurssien ja ruoan jakamiseen. Rehellisyys yksinkertaisesti saa meidät voimaan paremmin.

Luottamus

Luottamus tarkoittaa sitä, että olettaa muiden toimivan roolinsa mukaan ja täyttävän velvollisuutensa. Se perustuu myös jaettuun todellisuuskäsitykseen. Siksi uskallamme ylittää kadun, vaikka auto on lähestymässä. Samoin autolla ajaessamme luotamme siihen, että muut noudattavat yhteisiä liikennesääntöjä. Luotamme, että työnantaja maksaa palkan tehdystä työstä. Nämä ja monet muut luottamuksenosoitukset mahdollistavat yksilöllisen ja kollektiivisen turvallisuuden ja sujuvan elämän.

It is mutual trust, even more than mutual interest, that holds human associations together

H. L. Mencken

Useimmat meistä pitävät itseään luotettavina. Se onkin totta. Esimerkiksi useissa maissa tehdyn tutkimuksen mukaan ihmiset yrittävät palauttaa löytämänsä lompakot. Jos sisällä on avaimet, he palauttavat lompakot entistä todennäköisemmin. Vastoin yleistä oletusta suuremmat summat lompakon sisällä lisäävät palautuksen todennäköisyyttä. Silti elämme kollektiivisessa illuusiossa, että tuntemattomiin ihmisiin ei kannata luottaa, vaikka itse olemme luotettavia.

Mikäli ei halua elää illuusiossa, keskinäistä luottamusta voi parantaa yksinkertaisella konstilla: luottamuksella. Silloin tietenkin asettaa itsensä alttiiksi, haavoittuvaan asemaan toisen armoille, mutta yleensä ihmiset haluavat olla luottamuksen arvoisia. Esimerkiksi lasten kasvatuksessa paras lähestymistapa ei ole holhoaminen ja vahtiminen, vaan luottaminen. Luottamus synnyttää luottamusta. Jälleen kerran tässä on mukana oksitosiini. Luottamuksenosoitus lisää sen eritystä, mikä aiheuttaa tietysti mielihyvää, mutta saa myös osoittamaan vastavuoroista luottamusta. Pelkästään oksitosiinisuihke nenään saa ihmiset luottavaisemmiksi. Luottamuksen on havaittu vaikuttavan myönteisesti terveyteen ja onnellisuuteen.

Totuus

Vuonna 1990 peräti 63 % vietnamilaisista lapsista oli aliravittuja. Save the Children –järjestö lähetti maahan ohjelmajohtajansa Jerry Sterninin vaimoineen auttamaan asiassa. Maan hallitus oli epäluuloinen ja antoi pariskunnalle vain kuusi kuukautta saada aikaan tuloksia. Sterninit käyttivät muualla hyväksi havaittua menetelmää, joka ei perustu ulkoa tuotuun oppiin vaan paikalliseen tietämykseen. Lähestymistavalle on annettu nimi positiivinen poikkeus (positive deviance). Ensimmäinen tehtävä oli paikantaa paikallisista kylistä perheitä, joiden lapset kasvoivat normaalisti, ja selvittää miten he toimivat. Selvisi, että äidit näissä perheissä toimivat hieman normista poikkeavasti, esimerkiksi lisäämällä pieniä määriä riisipelloilta keräämiään rapuja ja bataatin viherosia perinteiseen lasten ruokaan. Näitä ravintorikkaita lisukkeita oli runsaasti kaikkien saatavilla, mutta ne eivät kuuluneet perinteisiin.

The world changes according to the way people see it, and if you can alter, even by a millimeter, the way people look at reality, then you can change the world

James Baldwin

Kun ratkaisu oli löydetty, perheet oli vielä saatava omaksumaan se. Tietoa levitettiin siten, että terveiden lasten äidit järjestivät 8 – 10:lle muulle äidille nyyttikestejä, joihin osallistujat toivat rapuja ja bataatin viherosia. Niistä keitettiin yhdessä ateria koko seurueelle. Muutamassa viikossa äidit pääsivät peloistaan ja alkoivat ruokkia lapsiaan tämän parhaan käytännön mukaan. Kun lapset alkoivat kasvaa ja tulivat muutenkin terveemmiksi, uusi normi alkoi ruokkia itseään.

Positiivisen poikkeuksen periaatetta on käytetty Ruandan kouluissa nuorten oppimistulosten parantamiseen, antibiooteille resistenttien stafylokokki-bakteerien kitkemiseen Yhdysvaltain sairaaloissa, AIDS-tartuntojen estämiseen Indonesian transvestiittien seksityöläisten parissa, tyttöjen ympärileikkausten lopettamiseen Egyptissa ja jopa Fortune 500 –yritysten toiminnan tehostamiseen.

Tavat ja normit toimivat toisinaan meitä vastaan ja estävät näkemästä totuutta. Vaatii rohkeutta kyseenalaistaa syvälle iskostuneita käytäntöjä, vaikka niistä olisi selvää haittaa. Tšekkiläinen kirjailija Vaclav Havel oli tunnettu toisinajattelija rautaesiripun takaisessa Tšekkoslovakiassa ja sittemmin Tšekin tasavallan ensimmäinen presidentti. Esseessään Voimattomien voima (1978) hän kirjoittaa: ”…niin kauan kuin vaikutelma ei joudu vastatusten todellisuuden kanssa, se ei näytä vaikutelmalta.” Hän päättää esseensä: ”Oikea kysymys kuuluukin: onko ’valoisampi tulevaisuus’ todella aina etäällä, ’tuolla jossain’? Olisiko se päinvastoin jotain sellaista, mikä on ollut täällä jo kauan – ja vain meidän oma sokeutemme ja heikkoutemme estää meitä näkemästä ja vaalimasta sitä ympärillämme ja sisällämme?”