Eurooppa – poliittisen yhteisön historia

Timo Miettinen

Teos 2021

ISBN: 978-952-363-202-8

Pähkinänkuoressa: Eurooppalaisen poliittisen ajattelun ja yhteisön historia

Euroopan unioni sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2013 ”rauhan, sovinnon, demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisestä”. Unionin syntytarina on kuitenkin varsin raadollinen. Se ei syntynyt yhteisten myyttien ja positiivisten avainkokemusten vuoksi tai siksi, että eurooppalainen identiteetti olisi noussut etnisten ja kansallisten identiteettien yläpuolelle tai edes rinnalle. Se ei syntynyt mahdollisuudesta luoda suuri talousmahti yhdistämällä eri maiden vahvuudet. Se syntyi halusta katkaista sotien kierre ja välttää menneisyyden virheet. Timo Miettisen kirja kertoo millaisten vaiheiden jälkeen eurooppalaiset olivat viimein valmiit kokeilemaan valtioliittoa. Politiikassa sanotaan olevan kyse yhteisten asioiden hoitamisesta, mutta EU:n on ennemminkin hallittava eroja ja monimuotoisuutta, koska yhteistä maaperää on usein vaikea hahmottaa.

Sanotaan, että kaikki kansakunnat rakentuvat unohtamisen varaan. Jotta uutta voisi syntyä, täytyy aktiivisesti unohtaa rikokset, jotka synnyttivät kansakunnan – sodat, sisällissodat ja vainot. Täytyy myös unohtaa paikallinen erityisyys ja alueelliset erot. Vasta sitten ihmiset voivat omaksua itselleen uuden identiteetin. Toisaalta sanotaan, että ne jotka eivät muista historiaa ovat tuomittuja toistamaan sitä. Täytyy muistaa ne rikokset, joilla valtakuntia tai niiden alueita on liitetty toisiin valtakuntiin. Vääryydet täytyy muistaa, jotta niiden kanssa voi tehdä sovinnon. Euroopan haasteena ja toivona lieneekin löytää tasapaino unohtamisen ja muistamisen välille.

Ne, jotka eivät usko Eurooppaan; ne, jotka epäilevät tai ovat menettäneet toivonsa Euroopan suhteen – heidän tulisi vierailla Euroopan sotilashautausmailla.

Jean-Claude Juncker, 2016

Miettisen kirja kallistuu tietenkin muistamisen puolelle. Se kuvaa eurooppalaisen poliittisen ajattelun ja mielikuvituksen kehitystä 2500 vuoden ajanjaksolla alkaen antiikin kaupunkivaltioista ja päättyen toisen maailmansodan jälkeiseen yhtenäistymiskehitykseen. Se keskittyy paljolti siihen, miten käsitykset oikeudesta ja taloudesta ovat muuttuneet samalla, kun ihmiset ovat oppineet hahmottamaan itsensä osaksi aina vain suurempaa kokonaisuutta ja yhteistä ihmiskunnan historiaa. Se on samalla tarina universalismin kehittymisestä, siitä miten aloimme uskoa yleisiin ja yleispäteviin ideoihin, kuten oikeudenmukaisuuteen, totuuteen, yleiseen hyvään ja edistykseen. Tarina ei ole mitenkään suoraviivainen; jos historialla on päämäärä, niin tie sinne on kovin mutkainen. Silti kaikki keskeiset ideat oli jo keksitty ennen toista maailmansotaa. Kirja on näiden ideoiden historia ja siksi se ei juuri käsittele viimeisten vuosikymmenten yhtenäistymiskehitystä.

Universalismin synty

Antiikin Ateena

Antiikin Kreikan kaupunkivaltio, polis, oli poliittinen yksikkö. Muurit rajasivat sen erilleen ympäröivästä luonnosta ja ulkopuolella vallitsevasta epäpoliittisuudesta. Politiikka määritti suhteen esivaltaan, mutta myös poliksen sisäiset tavat, käytännöt ja normit. Kreikkalaiset olivat ehkä samaa etnistä alkuperää ja puhuivat samaa kieltä, mutta polikset olivat kuitenkin tehneet erilaisia valintoja. Tässä tilanteessa oli luonnollista verrata eri järjestelmiä keskenään ja pohtia millainen valtiomuoto olisi paras. Näistä pohdinnoista versoi kaksi päälinjaa: Platonin edustama poliittinen idealismi ja Aristoteleen vertaileva lähestymistapa. Molemmissa hyvyyden mittarina oli järjestelmän oikeudenmukaisuus.

Platonin (427–347 eaa.) mukaan oikeudenmukainen valtio koostui ”oikeamielisistä” yksilöistä. Oikeamielisyys ei tarkoittanut samanmielisyyttä, joten ihmiset ajautuivat joka tapauksessa aika ajoin ristiriitoihin. Siksi valtion oli muodostettava riittävät pelisäännöt konfliktien ratkaisemiseksi. Oikeudenmukaisuus toteutui, kun yksilön ja valtion suhde oli tasapainossa. Yksilön moraalista ei ollut iloa, jos instituutiot estivät hyvät pyrkimykset; eivätkä hyvät instituutiot pelastaneet valtiota, jos yksilöt eivät toimineet moraalisesti. ”Oikeudenmukaisuuden liekki syttyy”, Platon kirjoittaa, ”kun näitä [yksilöä ja yhteisöä] hierotaan keskenään, kuin puutikkuja”.

Reaalitodellisuus oli kuitenkin vain heijastus tai varjokuva Platonin ideamaailmasta. Ihmisetkään eivät olleet ihanteellisia. Tästä syystä demokratiaa ei saanut toimimaan, vaan oli tyydyttävä toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon – siihen jonka voi saada aikaan käytettävissä olevista aineksista. Platon jakoi nämä tarveaineet, ihmiset, kolmeen ryhmään. Suurin osa heistä oli nautinnonhaluisia; heitä ohjasivat satunnaiset intohimot. Osalle taas rohkeus oli intohimo. Vain jäljelle jäävä pieni osa toimi järjen mukaan. Järkevintä oli antaa ohjat heidän käsiinsä.

Platon hahmotteli melko tiukkaa luokkayhteiskuntaa teoksessaan Valtio. Hän oli valmis menemään pitkälle valtion vakauden vuoksi. Homeroksen eepoksista oli leikattava ”huonoja” osia, musiikista oli kiellettävä vääränlaiset sävellajit, kasvatuksen oli oltava ankaraa ja sosiaaliluokat saivat lisääntyä vain keskenään. Koska kaikkia ihmisiä ei voinut hallita pelkän järjen avulla, hallitsevan eliitin tuli levittää myyttiä, ”jaloa valhetta”, jonka avulla yhteiskuntarakenne perusteltiin ja sosiaalinen harmonia varmistettiin.

Aristoteles (384–322 eaa.) lähestyi ihannevaltion ongelmaa kuten luonnontieteilijä, todisteiden valossa. Tosin nykyisen luonnontieteen mekaanisten lakien sijaan hän uskoi, että kaikilla luonnollisilla prosesseilla oli omat päämääräänsä, joita ne pyrkivät toteuttamaan. Siemenet kasvoivat kukiksi tavoitellen täydellistä olomuotoaan. Vesisade edisti kukkien kasvamista ja kukoistusta, mutta sade ei esiintynyt kukkien vuoksi, vaan sääilmiöillä oli omat tarkoituksensa, joista kukat vain sattuivat hyötymään. Aristoteleen mukaan ihminen oli poliittinen eläin, joka tavoitteli luonnostaan rooliaan poliittisessa yhteisössä. Ihmiset olivat silti yksilöllisiä. ”Kaupunkivaltio”, Aristoteles kirjoittaa, ”ei voi koostua keskenään samankaltaisista ihmisistä.” Erimielisyys oli kaupunkivaltion luontainen ominaisuus, joka erotti sen esimerkiksi perheestä.

Aristoteles tutki kaupunkivaltioiden, kuten Ateenan, Spartan ja Karthagon, lakeja, hallintoa ja historiaa vertaillen niitä keskenään. Hän päätyi jakamaan valtiomuodot kolmeen luokkaan: yksinvaltaisiin, harvainvaltaisiin ja kansanvaltaisiin. Kullakin näistä oli hyvä ja huono toteutumismuotonsa. Yksinvaltius saattoi olla tyrannia tai valistunut monarkia. Harvainvallan vaihtoehdot taas olivat rikkaiden ja itsekkäiden oligarkia tai oikeudenmukainen aristokratia. Kansanvaltainen järjestelmä oli yleensä demokratia, joka kärsi massojen hallitsemattomista himoista, mutta periaatteessa sekin voi toteutua järkevien kansalaisten valtiomuotona.

Hellenismi

Platon ja Aristoteles luonnostelivat yleistä poliittista teoriaa, mutta pitäytyivät kaupunkivaltion puitteissa. Makedonian kuninkaan Aleksanteri Suuren (n. 356–323 eaa.) kunnianhimo tähtäsi kauemmas. Hän valloitti Egyptin ja Persian, ja eteni aina Intiaan asti, mutta ymmärsi myös, että valloitukset ja alueiden hallinta olivat kaksi eri asiaa. Valloitukset tehtiin miekalla, mutta hyvä hallinto edellytti asukkaiden hyväksyntää ja laajassa imperiumissa tarvittiin lisäksi kulttuurien välistä yhteisymmärrystä.

Aleksanterin visio jäi toteutumatta, koska hän kuoli nuorena. Valtakunta hajosi hänen sotapäälliköidensä johtamiin kuningaskuntiin. Samalla historiallinen Kreikan klassinen kausi vaihtui hellenismiin (n. 323–30 eaa.). Kreikkalainen kulttuuri joka tapauksessa omaksuttiin uusissa kuningaskunnissa ja yhteiseksi kieleksi tuli yleiskreikka, koinē.

Hellenismin filosofia jaotellaan koulukuntiin, yleensä skeptikoihin, epikurolaisiin ja stoalaisiin. Suurten yksilöiden aika oli ohi. Aristoteles oli sijoittanut kaupunkivaltion luonnollisten asioiden piiriin, mutta nyt ihmisen luomia sosiaalisia ja poliittisia järjestelmiä alettiin pitää keinotekoisina. Silti esimerkiksi ihmisten pyrkimys oikeudenmukaisuuteen luettiin edelleen luonnollisten asioiden joukkoon, koska käsitys luonnollisten prosessien päämääräsuuntautuneisuudesta säilyi. Siksi ihmisten luoma keinotekoinenkin järjestelmä pyrkisi oikeudenmukaisuuteen.

Zenon Kitionlaisen (n. 335–263 eaa.) perustamalla stoalaisuudella oli filosofisista koulukunnista suurin vaikutus myöhempään ajatteluun. Zenonin mukaan kaikki ihmiset olivat maailmankansalaisia (kosmopolitēs), joten olisi oikein muodostaa ”maailmanvaltio”, jossa ei olisi rajoja ja jossa vallitsisi luonnonmukainen elämäntapa ja poliittinen järjestys. Stoalainen ajattelu ylitti näin kaupunkivaltion muurit ja muodosti ihmisyydestä universaalin kategorian osana luontoa.

Rooma

Roomalaiset alkoivat kutsua Välimerta ”meidän mereksemme”, mare nostrum, voitettuaan puunilaissodissa (n. 246–146 eaa.) Karthagon ja valloitettuaan alueita Pohjois-Afrikassa, Iberian niemimaalla ja Välimeren saarilla. Hellenismin perintönä paikallisiin tapoihin ja normeihin suhtauduttiin sallivasti. Vuosina 91 – 87 eaa. käytyjen sisällissotien jälkeen Rooman kansalaisuus, civitas, avattiin myös Apenniinien (Italian) niemimaan asukkaille. Poliittisesta identiteetistä oli tullut järjestelmän luoma keinotekoinen konstruktio; roomalainen saattoi olla, vaikka ei olisi koskaan käynyt Roomassa. Julius Caesarin (100 – 44 eaa.) valtakaudella kansalaisuus tuli myös muiden valloitettujen alueiden aristokraattien ja sotilaiden saataville. Lopullisesti kansalaisuus avautui kaikkien vapaiden miesten saataville vuonna 212 jaa.

Kansalaisuus kiinnittyi poliittiseen yhteisöön oikeuden tai lain välityksellä. Oikeuden, ius, käsite viittasi kansalaisoikeuksiin, kuten äänioikeuteen (ius suffragii) tai elinkeinovapauteen (ius commercii), erotuksena kirjoitetusta laista, lex. Kansalaisia koskevaa oikeudellista kokonaisuutta kutsuttiin siviilioikeudeksi (ius civile), mutta valloitetuilla alueilla sovellettiin kansanoikeutta (ius gentium).

Kansanoikeudesta kehittyi myöhemmin se, mitä nykyisin kutsutaan kansainväliseksi oikeudeksi. Se perustui ennemminkin vakiintuneisiin käytäntöihin kuin lainsäädäntöön. Siihen kuuluivat esimerkiksi kaupankäynnin periaatteet mutta myös kansainväliset suhteet, kuten diplomaattinen koskemattomuus ja sodan säännöt. Vaikka Rooman laajeni valloituksilla, sodan oikeutusta alettiin pohtia. Ciceron (106–43 eaa.) mukaan sodan voi julistaa vain, jos rauhanomaiset keinot olivat osoittautuneet riittämättömäksi. Lisäksi sodan oli tähdättävä rauhaan, suurempaan oikeudenmukaisuuteen. Hän luokitteli sodan ihmisen luomiin keinotekoisiin asioihin toisin kuin kreikkalaiset, jotka olivat pitäneet sitä joko jumalten määräämänä kohtalona tai osana ihmisluontoa. Vanhin tapa oikeuttaa sota oli kuitenkin siunauksen hakeminen seremoniallisesti pappissäädyltä. Tähän palattiin keskiajalla katolisen kirkon kanonisessa oikeudessa.

Kaupunkini ja isänmaani on Rooma, mutta ihmisenä se on maailmankaikkeus. Tästä syystä vain sellaiset asiat, jotka ovat hyviä molemmille, ovat hyviä minulle.

Marcus Aurelius

Kansanoikeus oli universaalia. Se päti kaupunkivaltion ulkopuolella ja sitä sovellettiin ihmisiin, jotka eivät olleet kansalaisia. Siinä oli kyse luonnollisesta oikeudenmukaisuudesta, kuten 100-luvulla jaa. vaikuttanut juristi Gaius asian esitti: ”Sitä lakia, jonka kansa asettaa itselleen […] kutsutaan nimellä ius civile, kun taas lakia, jonka luonnollinen järki vahvistaa koko ihmiskunnan keskuudessa […] kutsutaan nimellä ius gentium.” Kansanoikeus näytti lähestyvän stoalaista kosmopoliittista ihannetta.

Kansanoikeutta vielä perustavampi roomalaisille oli luonnonoikeus. Ciceron mukaan se tarkoitti ”oikeaa järkeä, joka on muuttumaton ja ikuinen” ja erottui tässä suhteessa ihmisten laatimista laeista. Luonnonlaki ilmeni luonnossa toistuvuutena ja säännönmukaisuutena; inhimillisessä toiminnassa se piti koossa taloutta, perhettä ja uskontoa. Edes rikollisjoukko ei tullut toimeen ilman omia sääntöjään.

Kirkko

Paavali

Ensimmäiset kristilliset liikkeet syntyivät Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen vuosien 30 – 33 tienoilla. Tärkein niistä oli Jerusalemiin syntynyt alkukirkko, jossa toimi myös useita Jeesuksen lähimpiä oppilaita. Kristillisen identiteetin ja yhteisön luonteen määritteli kuitenkin lähetystyöntekijänä toiminut apostoli Paavali (n. 3–64 jaa.) kirjoituksissaan. Kristittyjä vainosivat ensin juutalaiset liikkeen alkuajoista lähtien mutta 40-luvulta alkaen myös roomalaiset.

Stoalaisten tapaan Paavali jakoi ihmisen olemassaolon sisäiseen ja ulkoiseen elämään. Sisäisen elämän moraalinen kompassi oli omatunto, joka paitsi ”kolkutti” epähyveellisen teon jälkeen myös ohjasi valintoja etukäteen. Ulkoisen elämän areena oli kansankokouksen kaltainen seurakunta, jossa vaikutti ”Jumalan henki” ja ”lähimmäisenrakkaus”. Nämä kaksi ylittivät jopa lain määräykset: ”Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. […] Jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.” Lähimmäinen ei tässä enää tarkoittanut sukulaista tai ystävää vaan ketä tahansa ihmistä. Lähimmäisenrakkaus oli luonteeltaan tasa-arvoista; siihen ei liittynyt hallintasuhdetta tai ykseyden vaatimusta. Se oli suhde, joka ennemminkin pyrki säilyttämään ihmisten erillisyyden ja vaalimaan sitä.

Alkukirkon jäsenet näkivät kristinuskon juutalaisuuden alalajina, mutta Paavali halusi avata sen kaikille muillekin. Oli yhdentekevää oliko seurakunnan jäsen ”juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi”. Kristikunta ei perustunut kreikkalaisten tapaan polikseen tai juutalaisten tapaan ”valittuun kansaan”, vaan se oli rajaton, universaali yhteisö, jolla oli yhteinen kohtalo: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.” Ajatus kristikunnan yhteisestä ruumiista (corpus Christianum) muodostui tärkeäksi keskiajan ajattelijoille, jotka käyttivät sitä perustelemaan myös kristillisen Euroopan poliittista yhtenäisyyttä.

Paavalin universalismi ei siten enää ollut sidottu maantieteeseen, kulttuuriin tai etnisyyteen. Se liittyi ihmisen sisäiseen elämään, jota ohjasi omatunto ja lähimmäisenrakkaus. Ihmisen tuli ylittää ulkoisessa minuudessa ilmenevät poliittiset ja kulttuuriset erot, ja hakeutua muiden yhteyteen, lähimmäisenrakkauteen, sisäisessä minuudessa.

Valtionuskonto

Konstantinuksesta (n. 272–337) tuli Rooman ensimmäinen kristitty keisari. Hän lopetti suurelta osin kristittyjen vainot ja palautti vuoden 313 Milanon ediktillä kirkolta takavarikoidun omaisuuden takaisin seurakunnille. Aiemman perinteen mukaan keisari oli myös ylin pappi, pontifex maximus, joten hänestä tuli myös kristittyjen ylin kirkollinen auktoriteetti. Kristinusko oli jo tässä vaiheessa jakautunut moniin kilpaileviin liikkeisiin, jotka Konstantinus halusi nyt yhdistää. Hän kutsui vuonna 325 koolle Nikean kirkolliskokouksen, jossa päätettiin kolmiyhteysopista ja uskontunnustuksesta.

300-luvun loppupuolella monet kirkollisista johtotehtävistä alkoivat siirtyä Rooman piispalle, jota alettiin kutsua paaviksi (papa). Hän johti kirkolliskokouksia ja piti ”paavinkirjeillä” yllä opillista yhtenäisyyttä. Kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto vuonna 390, jolloin valtakunnan kunnianpäivät olivat jo auttamatta takana. Vuonna 410 visigootit marssivat Rooman kaupunkiin ryöstellen ja tuhoten kolmen päivän ajan. Miehitys oli ensimmäinen 800 vuoteen.

Augustinus

Rooman rappion syistä syntyi kiivas keskustelu. Yksi keskusteluun osallistuneista ajattelijoista oli Augustinus (354–430), joka pyrki osoittamaan, että valtakunnan alamäki ei johtunut kristityistä. Teoksessaan Jumalan valtio hän jakoi maailman Jumalan yhteisöön (civitas dei) ja maalliseen yhteisöön (terrena civitas). Näistä ensimmäiseen kuuluivat ne, jotka uskoivat aidosti Jumalaan ja elivät tämän suunnitelman mukaan. Maalliseen yhteisöön kuuluvat ihmiset, jotka elivät vain omien mielihalujensa mukaisesti, olivat puolestaan tuomittuja kadotukseen. Tämä kahtiajako johtui perisynnistä, ihmisen alkuperäisestä syntiinlankeemuksesta, jonka seurauksena hän oli menettänyt yhteytensä paitsi Jumalaan, myös luonnonmukaiseen elämään ja toisiin ihmisiin. Jäljelle oli jäänyt vain eläimellinen ”halu” (libido), jota kristityn piti hillitä. Tässä ei juuri ole eroa stoalaiseen ajatteluun. Sama halu ilmeni myös yhteisöissä ja kulttuureissa sotina ja valtataisteluina, kuten Roomassa jatkuvana laajenemispyrkimyksenä.

Jos oikeudenmukaisuus poistetaan, mitä muuta valtakunnat ovat kuin suuria rosvojoukkoja?

Augustinus

Augustinus rakensi siltaa kristinuskon ja politiikan välille. Kristittyjen täytyi kunnioittaa maallista esivaltaa. Siihen liittyi kuitenkin ehto. ”Jos oikeudenmukaisuus poistetaan,” Augustinus kysyi, ”mitä muuta valtakunnat ovat kuin suuria rosvojoukkoja?” Tässäkin asiassa Augustinus tuli huomattavan lähelle stoalaista ajattelua. Toinen uskontoa ja politiikkaa yhdistävä tekijä oli Jumalan antaman ikuisen lain (lex aeterna) nostaminen roomalaisen luonnonlain yläpuolelle. Maallisten lakien täytyi pyrkiä toteuttamaan näitä kahta. Vaikka Jumalan valtio olikin mahdoton tässä maailmassa, sitä kohti piti pyrkiä. Yksi esimerkki tästä epätäydellisyydestä oli sodan oikeuttaminen, jos se oli mahdollista nähdä osana Jumalan suunnitelmaa pysyvämmän rauhan saavuttamiseksi. Jumalan täydelliset ja ihmisen epätäydelliset lait olivat joka tapauksessa osa samaa oikeudellista hierarkiaa, mikä tarjosi katoliselle kirkolle perusteen osallistua maallisten asioiden käsittelyyn ja jopa etuoikeuden kansainvälisiä suhteita koskeviin kysymyksiin.

Keskiaika

Frankkien valtakunta

Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen osaan vuonna 395. Länsi-Rooma alkoi hajota jo 400-luvun alussa germaaniheimojen hyökkäysten heikentämänä ja vuonna 476 se tuhoutui. Keskiajan lasketaan alkaneen tästä kriisistä. Valtatyhjiö täyttyi keskenään kilpailevilla germaanien kuningaskunnilla. Monet niistä tunnustivat jotain kristinuskon muotoa ja Rooman piispa, paavi, säilyi kirkon korkeimpana auktoriteettina, mutta hänen asemansa ei perustunut mihinkään yhteiseen sopimukseen tai lakiin.

Rooman perintö jatkui toki Itä-Roomassa, Bysantissa. Sinne asti paavin valta ei ulottunut, vaan siellä omaksuttiin kesaropapismi, jossa sekä uskonnollinen että maallinen valta oli keisarilla. Hän nimitti kirkon päämiehet, patriarkat, ja ratkoi myös näiden välisiä hallinnollisia erimielisyyksiä ja aluekiistoja.

Frankkien valtakunta laajeni Pipin Pienen (714–768) ja varsinkin hänen poikansa Kaarle Suuren (747–814) aikana lähes koko Manner-Euroopan laajuiseksi, lukuun ottamatta Iberian niemimaata ja Apenniinien niemimaan eteläosia. Katolinen kirkko alkoi taas elätellä toiveita paluusta Länsi-Rooman aikaiseen rooliinsa frankkien suojeluksessa. Paavi Leo III kruunasikin Kaarlen Rooman keisariksi vuonna 800. Näin Kaarle pääsi esiintymään Rooman perinteen jatkajana ja paavin asema läntisen Euroopan hengellisenä johtajana vahvistui.

Kaarlen imperiumi hajosi 800-luvun puolivälissä, mutta sen itäisistä osista muodostunut kuningaskunta, jota kutsuttiin useammallakin nimellä, kuten universum regnum (koko valtakunta) tai romanum imperium (roomalainen imperiumi), jatkoi ajatusta Rooman keisarivallan periytymisestä ja kristinuskon roolista sen valtionuskontona. Paremmin se tuli tunnetuksi 1200-luvulla annetulla nimellä Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (Holy Roman Empire).

Maallisen ja hengellisen vallan taistelu

Työnjako kirkollisen ja maallisen vallan välillä, ”kahden miekan oppi”, jäi voimaan huolimatta sen sisällä vallitsevasta jännitteestä. Kirkon valta perustui auktoriteettiin (auctoritas), mutta maallisilla johtajilla oli suoraa käskyvaltaa (potestas) Toisaalta kirkon valta oli universaalia kaikkien kristittyjen yli ja vieläpä tuonpuoleiseen saakka, kun taas maallinen valta oli alueellisesti ja ajallisesti rajattua. Työnjaon perusteella syntyi kaksi erillistä oikeusperustaa: yliopistoissa tulkittu roomalainen oikeus ja kirkon kanoninen oikeus.

Tuotantotavoissa tapahtunut muutos synnytti maanomistajiin ja alustalaisiin perustuvan kartanotalousjärjestelmän, jota 1700-luvulla alettiin kutsua feodalismiksi. Siinä hallitsijat antoivat maa-alueita hallittaviksi korvauksena sotilaallisesta suojelusta ja veroista. Oikeusjärjestelmä oli pluralistinen ja säätyyn sidottu. Esimerkiksi lääninherran ja vasallien välisiä suhteita ratkottiin feodaalioikeudessa, mutta kartanonherran ja talonpoikien välisiä kiistoja kartano-oikeudessa. Kaupunkien kehittyessä niissä alettiin puolestaan soveltaa kaupunkioikeutta. Tämä alueeseen sidottu oikeusperiaate syrjäytti vähitellen kaupunkien ulkopuolellakin varhaiskeskiaikaisen säätyyn sidotun järjestelmän. Paikallisen lain rinnalla sovellettiin roomalaiseen ja kanoniseen oikeuteen perustuvaa yhtenäisoikeutta (ius commune), jonka sisältö tosin sekin vaihteli alueiden välillä.

Frankkien valtakunnan hajottua Euroopassa syntyi laaja vastarinta paavinistuinta kohtaan. Feodaalijärjestelmässä piispojen ja apottien valinta oli jäänyt maallisille hallitsijoille, koska virkoihin liittyi usein huomattavia maaomaisuuksia. Clunyn luostarissa Etelä-Ranskassa käynnistyi vuosituhannen vaihteessa uudistusmielinen liike, joka pyrki vahvistamaan kirkon autonomiaa muun muassa lopettamalla korkeiden virkojen ja pyhien tekojen myynnin rahaa vastaan. Vuonna 1075 Paavi Gregorius VII sitten julkaisi kirjeen, jossa vaati nimitysten siirtämistä kirkolle. Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan nuori hallitsija joutui taipumaan paavin tahtoon. Sen jälkeen paavi ei ollut enää maallisten hallitsijoiden pelinappula vaan kasvavassa määrin autonominen toimija. 1100-luvulta periytyvä kirkon kanonisen oikeuden kokoelma Summa Coloniensis määritti paavin ”todelliseksi hallitsijaksi” (imperator verus), jonka alamaisena maallinen keisari toimi.

Vielä Kaarle Suuren valtakunnan aikana paavi ja keisari olivat olleet samassa veneessä. Keisarin aseman heikentyminen olisi merkinnyt myös paavin vallan vähenemistä, mutta tilanne oli nyt muuttunut ennemminkin nollasummapeliksi, jossa paavin vallan kasvu heikensi maallista valtaa ja päinvastoin. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta oli muodollisesti eurooppalainen suurvalta ulottuen Pohjois-Saksasta aina Roomaan asti, mutta se oli löyhä kokonaisuus, jossa todellista valtaa käyttivät paikalliset toimijat lääneissä, ruhtinaskunnissa ja vapaakaupungeissa.

Vallanjaon heiluriliike lähti toiseen suuntaan Fredrik I Barbarossan (1125–1190) valtakaudella. Hän oli ensimmäinen keisari, joka hyödynsi laajamittaisesti juristeja valtakuntansa hallinnossa. Heidän avullaan keisarikunnan lainsäädäntö muokattiin roomalaisen oikeuden mukaiseksi käyttäen pohjana lähinnä 500-luvulla Itä-Rooman keisarina toimineen Justinianuksen lakikokoelmaa Corpus iuris civilis. Säädöskokoelman avulla Fredrik onnistui ohittamaan kirkon kanonisen oikeuden ja torjumaan Italian kaupunkivaltioiden itsenäistymiskehityksen.

Roomalainen oikeus olikin maallisen hallitsijan paras ystävä, sillä se piti keisaria kaiken lainsäädännön ylimpänä auktoriteettina ja määritti tämän ”maailman valtiaaksi” (dominus mundi). Kyse oli universaalimonarkiasta, jonka mukaan keisarin valta oli käytännössä absoluuttinen ja maailmanlaajuinen. Fredrik tulkitsi siten keisarin olevan ylivertainen sekä paaviin että paikallisiin hallitsijoihin nähden. Hän oli ”se, jota lait eivät sido” (legibus solutus). Heiluriliike maallisen vallan ja kirkon välillä jatkui Fredrikin kuoleman jälkeenkin.

Tuomas Akvinolainen

Valtakiista oli myös teoreettinen ongelma, jota teologit pohtivat. Se koski kysymystä ylimmästä auktoriteetista, johon kristillinen ja roomalainen perinne antoivat eri vastaukset. Katolinen kirkko tulkitsi Jumalan luovuttaneen taivasten valtakunnan avaimet Pietarille, josta alkanut Rooman piispojen perinne oli säilyttänyt itsellään tämän valtuutuksen. Roomalaisen ajattelun mukaan keisarin valta oli myös jumalallista – olihan hän lakien yläpuolella – mutta siinä oli toisaalta kyse liitosta kansan kanssa. Lisäksi maallinen valta oli kirkosta riippumatonta, sillä Jeesus oli käskenyt antaa keisarille sen mikä keisarin on.

Merkittävin teoreetikko oli Tuomas Akvinolainen (1225–1274), joka kehitti monimutkaisen oikeudellisen hierarkian. Huipulla oli Augustinuksen tavoin Jumalan asettama ikuinen laki, jonkinlainen universumia ohjaava suunnitelma. Sen alalajeista merkittävimpiä olivat pyhissä kirjoituksissa esiintyvä jumalallinen laki ja inhimillisessä toiminnassa ilmenevä luonnonoikeus. Politiikkaa hän ei pitänyt Augustinuksen tavoin rangaistuksena perisynnistä vaan ihmisten luonnollisena taipumuksena yhteiseloon Aristoteleen ajattelua seuraten. Parhaassa tapauksessa yhteiskunnassa toteutuisivat luonnonoikeuden periaatteet, kuten oikeudenmukaisuus ja hyvä tahto. Teknisluonteisia kysymyksiä, kuten rahajärjestelmää tai virkamiesten määrää, ei ollut edes tarpeen johtaa luonnonoikeudesta, sillä niitä ei voinut ratkaista moraalisin perustein.

Tuomas päätyi kahden miekan opissaan maallisen ja kirkollisen vallan rinnakkaiseloon, jossa molemmilla oli autonomia omalla tontillaan ja molempien oikeutus nojasi Jumalan tahtoon. Hänen skolastiikassaan politiikka sijoittui osaksi universumin suurta järjestystä ja Jumalan luomistyötä.

Sodan oikeutus

Si vis pacem, para bellum – jos haluat rauhaa, varaudu sotaan. Tästä Rooman valtakunnan viimeisiltä vuosisadoilta periytyvästä lauseesta tuli keskiajan maailmassa elettyä todellisuutta. Rauhaa tavoiteltiin, mutta sotakin katsottiin mahdolliseksi Jumalan tahdon saavuttamiseksi, kuten jo Augustinus oli ajatellut. Sodankäynnin säännöt olivat Roomassa kuuluneet kansanoikeuteen; keskiajalla ne siirtyivät kanonisen oikeuden piiriin, jonka systemaattinen esitys Decretum Gratiani (n. 1140) säilytti asemansa katolisen kirkon ”lakikirjana” aina 1900-luvulle asti.

Ennen 1000-lukua kirkko ei useinkaan ollut rauhanteon osapuoli, vaikka sillä olikin rooli rauhansopimusten valvojana. Sopimukset olivat suullisia ja hallitsijoiden välisiä, eivätkä ne sitoneet edes seuraajiakaan. Niitä pyrittiin kuitenkin vahvistamaan kirkon siunauksilla tai valoilla, joissa sopimuksiin sitouduttiin Jumalan silmien alla. Kirjalliset sopimukset alkoivat yleistyä 1200-luvulla.

1000-luvulle saakka kirkon ”hengellistä miekkaa” ei ollut haluttu tahria vereen. Jopa metsästystä oli pidetty sopimattomana piispoille. Ajattelu alkoi muuttua kirkkojen ja luostarien jouduttua hyökkäysten kohteiksi Kaarlen valtakunnan hajottua. 1000-luvun puolivälissä aseenkäytön oikeutus kirjattiin osaksi kanonista oikeutta. Kristityn voimankäytön taustalla ei ollut kosto (vindicta) vaan pyrkimys pahan poistamiseen maailmasta. Kärsimyksen aiheuttaminen oli oikeutettua, jos se tähtäsi suuremman kärsimyksen välttämiseen. Tätä periaatetta sovellettiin sitten 1000-luvun loppupuolella alkaneisiin ristiretkiin, joissa kirkon mukaan oli kyse pyhästä sodasta (bellum sacrum). 1100-luvulta alkaen sodat jaoteltiin yleisestikin maallisiin ja pyhiin sotiin.

Ehdotus valtioliitosta

Ottomaanien vallattua Konstantinopolin vuonna 1453 Itä-Rooman tarina päättyi, vaikka sulttaani Mehmed II omaksuikin itselleen Rooman keisarin arvonimen. Tapahtumalla oli eurooppalaisia yhdistävä vaikutus ja samalla katolisen kirkon asema vahvistui. Böömin kuningas Georg Podiebrad ehdotti eurooppalaisten kuningaskuntien liittoa, jolla oli kuvaava nimi: Kristikunnan unioni Turkkia vastaan. Se ei toteutunut, mutta ajatus oli uusi. Podiebradin suunnitelmassa liitolla olisi oma yleiskokouksensa, hallintonsa ja oikeusistuimensa, mutta kirkolle siinä ei kaavailtu roolia.

Kansojen oikeudet

Siirtomaavalta

Vuonna 1492 tapahtui kaikenlaista. Tosin jotain jäi myös tapahtumatta, kuten maailmanloppu, jonka venäläiset ortodoksit olivat laskeneet koittavan elokuussa, 7000 vuotta maailman luomisen jälkeen. Tuona vuonna kaatui arabihallinnon viimeinen linnake Euroopassa, kun espanjalaiset valtasivat Granadan. Ja edelleen samana vuonna Kristoffer Kolumbus (1451–1506) ylitti Atlantin ja saapui Amerikan mantereen itäpuoleisille saarille.

Eurooppalainen siirtomaavalta oli aluksi kahden kauppa. Portugali oli perustanut 1400-luvun puolivälistä lähtien useita siirtokuntia läntiseen Afrikkaan. Vuoden 1494 Tordesillasin sopimuksella Euroopan ulkopuolinen maailma jaettiin kirkon tuella siten, että Portugali sai hallintaansa Afrikan ja Brasilian sekä Espanja Karibianmeren saaret ja suurimman osan Väli- ja Etelä-Amerikan alueista.

Kolonialismin oikeutuksesta alettiin keskustella, kun Eurooppaan kantautui tietoa siirtomaavallan julmuudesta. Esimerkiksi 1550-luvun alussa Valladolidin kaupungissa Espanjassa käytiin väittely asiasta. Toisen näkemyksen mukaan alkuperäiskansojen alistaminen oli oikeutettua, koska näillä oli luonnonoikeuden vastaisia tapoja, kuten ihmisuhraus, ja koska katolisten pappien oli saatava tehdä lähetystyötään ilman väkivallan pelkoa. Vastakkaisen näkemyksen mukaan kansan leimaaminen barbaariseksi oli vain alistamisen sumuverho. Vaikka siirtomaaisännillä olisikin hyvät perusteet vastustaa tiettyjä alkuperäiskansojen tapoja, tämä oli tehtävä kohtuudella, noudattaen pienimmän haitan periaatetta. Maailman avautuminen oli ennemminkin todiste sivilisaatioiden perimmäisestä samankaltaisuudesta. Kaikki ihmiset pyrkivät elämään yhteisössä, järjestämään työnsä ja toimeentulonsa sekä valitsemaan johtajansa.

Molemmat näkemykset ovat universalismin tulkintoja. Toisen mukaan oikeuden perusta on kaikille ihmisille yhteisessä luonnonoikeudessa, jonka perusteella teot ja tavat voi jakaa hyviin ja huonoihin. Toinen taas perustuu käsitykseen yhteisestä ihmisluonnosta ottamatta kantaa kunkin kansan tapoihin. Jälkimmäinen näkemys on abstraktimpi. Sen mukaan ihmisiä ajavat samantyyppiset motiivit ja luonnonoikeuden tulee ensisijaisesti turvata ihmisten oikeudet omiin valintoihinsa. Tämä keskustelu jatkuu edelleen. Missä menevät kulttuurisen ja poliittisen itsemääräämisoikeuden rajat? Voiko demokratian tai vapauden kaltaisia ihanteita viedä myös väkivalloin?

Alkuperäisasukkaiden asemaa koskevaa keskustelua käytiin erityisesti Salamancan yliopistossa. Siellä kehitettiin 1500-luvun alussa melko nykyaikaisia käsityksiä kansainvälisistä suhteista ja yksilön itsemääräämisoikeudesta. Molempien pohjana oli vahva yksityisomaisuuden suoja; kyse ei ollut moraalisista periaatteista vaan keskinäisistä sopimuksista, joiden säännöt eivät tulleet Jumalalta. Taloudellisen vaihdannan katsottiin olevan yksilöiden ja kansojen oman vapauden piirissä.

Jo Tuomas Akvinolainen oli päätellyt, että luonnonoikeuksista ei voinut johtaa maallisia oikeuksia. Salamancan koulukunta päätyi nyt samaan johtopäätökseen, mutta meni pitemmälle siirtämällä maalliset sopimukset pois luonnonoikeudesta kansanoikeuteen (ius gentium). Siinä oli oikeastaan kyse kansojen välisestä oikeudesta (ius inter gentes), siis kansojen tai hallitsijoiden välisistä suhteista. Kirkolla ei ollut niihin osuutta eikä suvereenien hallitsijoiden yläpuolella ollut maallisiakaan auktoriteetteja, joten kansainvälinen järjestys jäi jatkuvan neuvottelun areenaksi. Salamancan koulukunta perusteli myös sodan oikeutusta yksityisomaisuuden suojan pohjalta. Kullakin kansalla oli oikeus omaan alueeseensa, joten valloitussodat oli kielletty ja voimankäyttö rajattava tarkasti puolustussotiin.

Salamancan koulukunta piti luonnonoikeuksia synnynnäisinä. Niistä tärkein oli itsemääräämisoikeus. Tuomas Akvinolainenkin oli pitänyt oikeutta ”itsen omistamiseen” (dominium in se) yhteisenä kaikille järjellisille olennoille. Nyt sitä alettiin kuitenkin pitää universaalina, luovuttamattomana oikeutena. Orjuus ei ollut tämän mukaan mahdollista, mikä oli vastoin Tuomaksen ja muiden keskiajan teologien näkemyksiä. Kaikilla oli oikeus omistaa ja tehdä omia valintojaan. Tämä vapaus ilmeni usein juuri taloudellisena toimintana. Toisen vapauden loukkaaminen oli sallittua vain poikkeustapauksissa, kuten kasvatuksessa ja itsepuolustuksessa. Salamancan koulukunnan ajattelu ennakoi myöhempää liberalismia, joka myös korosti yksilöä ja hänen taloudellisia oikeuksiaan.

Uskonpuhdistus

Katolinen kirkko oli 1400-luvulla pahoin turmeltunut ja muuttunut Italian mahtisukujen valtapelien näyttämöksi. Paaveilla oli aviottomia lapsia – on puhuttu ”äpärien kultaisesta aikakaudesta” – tai he haalivat henkilökohtaista omaisuutta. Aneilla saattoi ostaa syntien anteeksiannon. Tämä synnytti kritiikkiä jo 1400-luvulla, mutta todellinen muutos alkoi vuonna 1517 Martti Lutherin julkaisemista teeseistä.

Lutherin mukaan anekauppa ja muut väärinkäytökset olivat pois kirkon sosiaalityöstä, kuten köyhäinavusta. Kirkon moraalikäsitys ei sopinut yhteen markkinatalouden kanssa, jota Luther piti välttämättömänä työkaluna epätäydellisten ihmisten välisessä yhteiselossa. Jo kirkkoisä Augustinus oli esittänyt, että Jumala oli luonut maailman, mutta jättänyt sen ihmisen hallittavaksi, ja että ihminen toteutti Jumalan suunnitelmaa parhaiten käyttämällä omaa järkeään ja noudattamalla esivallan määräyksiä. Luther vei ajatuksen vielä pitemmälle korostamalla kaiken työn siunauksellisuutta. Pyhyys oli läsnä yhtälailla sepän pajassa kuin kirkon alttarilla. Papin virka oli työ muiden joukossa ja siksi seurakuntalaisilla oli oikeus valita itselleen parhaat paimenet.

Lutherin mukaan ihminen pelastui vain Jumalan armon vuoksi. Taivaspaikkaa ei voinut ostaa rahalla eikä teoilla. Ihmisellä oli suora yhteys Jumalaan eikä hän tarvinnut pappia välittäjäkseen. Hän oli samanaikaisesti oikeamielinen ja syntinen, mutta oleellista oli kyky muuttua. Toisaalta myös yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttivat siihen, miten ihmisyys ilmeni. Siksi valtaapitävien tehtävä perheessä, seurakunnassa ja yhteiskunnassa oli ohjata ihmisluontoa oikeaan suuntaan. Tässä jaottelussa Luther jätti valtiolle paljon tehtäviä, jotka kanonisessa oikeudessa olivat kuuluneet kirkolle. Näitä olivat esimerkiksi koulutus ja sairaanhoito. Siten valtion rooli ja valta kasvoivat suhteessa kirkkoon.

Luther kenties käynnisti uskonpuhdistuksen, mutta hänenkään oppinsa ei säilynyt puhtaana, vaan pian luterilaisuuden rinnalle syntyi useita protestantismin haaroja. Niille oli yhteistä kritiikki katolista kirkkoa kohtaan mutta opillisesti ne erosivat toisistaan. Joka tapauksessa Eurooppa jakautui peruuttamattomasti kahtia, katolisiin ja protestantteihin. Se ei tapahtunut rauhanomaisesti. Schmalkadenin sodan (1546–1555) jälkeen vahvistettiin kuitenkin Augsburgin uskonrauha, jossa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaat saivat valita uskonnon alueelleen periaatteella ”kenen alue, sen uskonto” (cuius regio, eius religio). Yksilötasolle ulottuva uskonnonvapaus sai vielä odottaa. Merkittävin ja verisin uskonsota oli kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648). Sotien seurauksena katolinen kirkko menetti roolinsa kansainvälisissä kysymyksissä eikä voinut enää edes haaveilla hallitsijoiden yläpuolisesta asemasta.

Protestantismi laajensi ihmisten mielikuvitusta taloudellisen toiminnan alueella kahdella tavalla. Yhtäältä taloudelliset oikeudet nousivat inhimillisen vapauden mittareiksi ja toisaalta syntyi työntekoon perustuva moraali, joka ei nojannut kirkkoon. Sosiologi Max Weber kutsui tätä myöhemmin ”protestanttiseksi työetiikaksi”. Sillä hän tarkoitti ahkeruuden ja säästäväisyyden ohella henkilökohtaisen hyödyntavoittelun sallimista.

Luterilaisuuden ohella merkittävä protestantismin haara on ollut Jean Calvinin (1509–1564) perustama kalvinismi, joka levisi Sveitsiin ja Alankomaihin (nykyiset Hollanti, Belgia, Luxemburg ja Pohjois-Ranska). Opeilla on paljon yhteistä, mutta poliittisesti niissä on olennainen ero. Siinä missä luterilaisuus edustaa ”kahden valtakunnan” oppia, kalvinismissa valtio ja kirkko edistävät yhdessä kristillistä moraalia. Yksilön kannalta erona on kalvinismin predestrinaatio-oppi, jonka mukaan Jumalalla tosiaan on suunnitelma eikä sattumalle ole sijaa. Tämä voisi johtaa fatalismiin, mutta protestanttiseen työetiikkaan yhdistettynä päädyttiinkin tulkintaan, jossa vaurastuminen katsottiin merkiksi Jumalan siunauksesta. Voitontavoittelua ei tarvinnut häpeillä – päinvastoin: menestys vain todisti Jumalan suopeutta. Kannatti ahkeroida, koska se vei lähemmäs Jumalaa.

Kansainvälinen järjestys

Espanjaan kuulunut Hollanti itsenäistyi vaiheittain 80-vuotisen sodan myötä. Sen entinen isäntämaa yhdessä Portugalin kanssa piti hallussaan kansainvälisten merialueiden monopolia katolisen kirkon siunauksella, mutta protestanttinen Hollanti halusi haastaa tämän järjestyksen. Keskeiseksi ajattelijaksi nousi humanisti ja juristi Hugo Grotius (1583–1645). Tutkielmissaan De Indiis (Intian asemasta, 1604 – 1605) ja Mare Liberum (Vapaa meri, 1609) hän vetosi luonnonoikeuteen, joka takasi kaikille yhteisen oikeuden kaupankäyntiin. Merialueita ei voinut omistaa, sillä meri itsessään on kahlitsematon ja vailla luonnollisia rajoja. Kansainvälisten merialueiden vapaus olikin ”kaikkein itsestään selvin” periaate: ”Jokainen kansakunta on vapaa matkustamaan toiseen maahan ja käymään kauppaa sen kanssa.”

Vuonna 1625 Grotius julkaisi tunnetuimman teoksensa De jure belli ac pacis (Sodan ja rauhan oikeudesta), joka ei nimestään huolimatta keskittynyt vain oikeutetun sodan kysymykseen, vaan analysoi yleisesti maallista valtaa ja oikeusjärjestystä. Aristoteleen tapaan hän piti luonnonoikeuden alkuperäisenä lähteenä sosiaalisuutta, jonka vuoksi ihmiset haluavat elää yhteisöissä. Grotius ei johtanut oikeutta oletetuista luonnonlaeista tai Jumalan säätämästä järjestyksestä, vaan hänen mukaansa ihmisillä oli oikeus neuvotella keskenään yhteisön sisäisistä pelisäännöistä. Tätä käsitystä luonnehditaan toisinaan Grotiuksen teoksesta irrotetulla sitaatilla ”etsi Deus non daretur”, ”niin kuin Jumalaa ei olisi olemassa”. Luonnonoikeudesta alkoi tulla ihmisen luoma konstruktio.

Missä oikeudellinen sovittelu epäonnistuu, siellä alkaa sota.

Hugo Grotius

Sama koski kansanoikeutta; sekin oli kansojen välisen neuvottelun tulos. Sopiminen olikin tärkeää. ”Missä oikeudellinen sovittelu epäonnistuu”, Grotius kirjoitti, ”siellä alkaa sota.” Oikeutettuja syitä sodan käynnistämiseen olivat itsepuolustus ja toisen tekemän vääryyden korjaaminen, kuten kaapatun omaisuuden palauttaminen. Ennaltaehkäisevä sodankäyntikin oli oikeutettua, jos sen avulla vältettiin suurempi väkivalta.

1600-luvulla hahmoteltiin jo eurooppalaista valtioliittoa sopimusoikeuden ja diplomatian varaan. Yksi varhaisimmista oli ranskalaisen humanistin Emeric Crucén (1590–1648) Le Nouveau Cynée (1623), joka esitti Eurooppaan pysyvää rauhankonferenssia valtioiden välisten kiistojen selvittämiseksi. Toinen ehdotus sisältyi ranskalaisen Sullyn herttuan (1560–1641) muistelmateokseen Économies royales. Siinä hän luonnosteli vallan tasapainoa 15 yhtä vahvan valtion kesken läntisessä kristikunnassa. Samalla yhteisö olisi myös sotilasliitto ennen kaikkea Turkkia vastaan.

Valtion synty

Itsevaltiaat

Modernin valtion määritelmän voi tiivistää itsemääräämisoikeuteen, suvereniteettiin, jolla tarkoitetaan yhtäältä ehdotonta sisäistä valtaa maantieteellisesti rajatulla alueella ja toisaalta tunnustuksen saamista muilta valtioilta. Vuonna 1500 Euroopassa ei ollut yhtään tällaista valtiota. Max Weber puhui myöhemmin väkivaltamonopolista valtiosuvereniteetin edellytyksenä, mutta sellaistakaan valtiota ei feodaaliyhteiskunnassa vielä ollut. Hallitsijan auktoriteetti oli rajattu ja maanomistajilla saattoi olla täydellinen tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa. Muitakin hallitsijasta riippumattomia väkivaltaisia perinteitä oli. Esimerkiksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella vuonna 1495 solmittu ”ikuinen maarauha” tähtäsi verikoston lopettamiseen.

Perinteisesti hallitsijat eivät erottaneet instituutiota ja persoonaa; he eivät kokeneet edustavansa kansaa vaan toimivat omissa nimissään. Rauhansopimuksetkin koostuivat kahdesta osasta: hallitsijoiden välisestä sopimuksesta ja molempien lupauksesta valvoa toimeenpanoa alueellaan. Sopimukset eivät mitenkään automaattisesti sitoneet perillisiä. Jatkuvuuden puute ei ollut pelkästään valtakuntien välinen vaan myös maan sisäinen ongelma. Vallan siirtyminen ja periytyminen aiheuttivat toistuvia kiistoja, joita käsitellään vaikkapa William Shakespearen kuningasnäytelmissä.

30-vuotisen sodan päätteeksi vuonna 1648 solmittua Westfalenin rauhaa on pidetty nykyaikaisen valtion syntyhetkenä. Monet sopimukseen kirjatut periaatteet olivat kuitenkin muotoutuneet edellisen parinsadan vuoden aikana erilaisissa valtiosopimuksissa. Valtiosuvereniteetti ei juuri esiinny sopimustekstissä. Alueellisen koskemattomuuden periaatekin vahvistui vasta seuraavalla vuosisadalla.

Valtiokäsite

Ajatus valtiosta kehittyi vaiheittain, ensin teoreettisena käsitteenä ja vasta sittemmin käytännössä. Yksi varhaisista teoreetikoista oli italialainen Niccolò Machiavelli (1469–1527), jota ei aina liitetä modernin valtioteorian yhteyteen, mutta hän alkoi käyttää käsitettä ”valtio” hallitsijan asemasta ja siihen kytkeytyvästä valtarakenteesta. Hän irrotti politiikan moraalista, uskonnosta ja luonnonoikeudesta. Politiikassa oli kyse vallasta sekä sen käyttämisestä ja säilyttämisestä; oli vain vallanpitäjiä ja vallankäytön kohteita. Machiavelli ei kuitenkaan vielä erottanut hallitsijan henkilöä instituutiosta. Valtio oli hallitsijan vallankäytön alusta, mutta itse se ei tehnyt mitään.

Italialainen jesuiittapappi Giovanni Botero (1544–1617) kritisoi Machiavellia paitsi kristillisen moraalin sivuuttamisesta myös valtion pitkäjänteisen edun ohittamisesta. Kyse ei ollut vain valtapelistä vaan myös taloudellisesta toiminnasta. Botero näki valtion epäpersoonallisena kokonaisuutena, jonka vallankäyttö pohjautui lakeihin ja instituutioihin.

Italialaiset kaupunkivaltiot olivat pieniä, mutta Ranska oli toista maata. Sen valtiokoneisto oli laaja ja byrokratia kehittynyttä. Keskeiseksi teoreetikoksi ja toimeenpanijaksi nousi kardinaali Armand de Richelieu (1585–1642), joka toimi Ranskan pääministerinä lähes koko 30-vuotisen sodan ajan. Hän erotti valtiokoneiston kuninkaanvallasta eikä pitänyt niitä ristiriitaisina keskenään. Tehokas valtionhallinto edellytti keskusjohtoista järjestelmää. Ludvig XIV:n suuhun laitettu lainaus ”valtio olen minä” kiteytti ajatuksen vahvasta kuninkaasta tällaisen byrokraattisen koneiston ohjaksissa. Oleellisempaa kuitenkin oli jatkuvuus, jonka tämä järjestely mahdollisti hallitsijan vaihtuessa.

Valtioteoria

Poliittisen vallan suvereenisuuden teoriaa kehitti ranskalainen filosofi ja lakimies Jean Bodin (1530–1596). Hänen mukaansa monarkia oli ylivertainen. Jos poliittinen järjestelmä oli riippuvainen useammasta instituutiosta, kuten kirkosta tai kilpailevista säädyistä, se ajautui väistämättä valtakamppailuun. Tästä syystä vallan oli oltava jakamatonta ja ehdotonta. ”On suvereenin hallitsijan keskeisin ominaisuus, ” Bodin kirjoitti, ”että hän pitää hallussaan valtaa määrätä laeista, jotka koskettavat kaikkia alamaisia sekä yleisesti että yksilöinä.” Bodinin teoksesta Les Six Livres de la République (Kuusi kirjaa tasavallasta, 1576) tuli nopeasti eurooppalainen klassikko.

Non veritas sed auctoritas facit legem – Lain tekee totuuden sijaan suvereeni

Thomas Hobbes

Vielä Bodinia vaikutusvaltaisemman valtiokäsityksen esitti englantilainen Thomas Hobbes (1588–1679) teoksessaan Leviathan (1651). Hän ei uskonut antiikin ja keskiajan näkemyksiin poliittisen yhteisön luonnollisuudesta. Päinvastoin, politiikan piti suojella ihmistä omalta luonnoltaan. Elämä luonnontilassa oli ”yksinäistä, kurjaa, häijyä, raakaa ja lyhyttä”, kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Siksi ihmisten kannatti perustaa keinotekoinen yhteisö, valtio, ja antaa valta suvereenin hallitsijan käsiin. Samalla siirryttiin anarkiasta lailliseen järjestykseen. Valtio ei enää samaistunut henkilöön. Hallitsija tarvittiin valtiota varten eikä päinvastoin. Hobbes ei ajatellut lain juontuvan luonnonoikeudesta, vaan kirjoitti: ”lain tekee totuuden sijaan suvereeni” (non veritas sed auctoritas facit legem). Hän ei ajatellut, että hallitsija olisi välttämättä hyvä, viittaahan kirjan nimi ”leviathan” raamatulliseen merihirviöön, mutta oli parempi pelätä yhtä pahaa kuin olla kaikkien sodassa kaikkia vastaan.

Hobbes ei pitänyt mahdollisena valtioiden yläpuolista auktoriteettia. Oman etunsa vuoksi niiden kannatti käydä kauppaa keskenään ja tehdä yhteistyötä eikä sotia. Aggressiivisesti laajentuvien imperiumien taipumuksena oli pikemminkin heikentyä kuin vahvistua.

Talous

Putendorf

Saksalainen oikeustieteilijä ja filosofi Samuel Pufendorf (1632–1694) piti Hobbesin kuvausta luonnontilasta yksipuolisena. Hän uskoi ihmisen sosiaalisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen sekä kykyyn neuvotella ja sopia asioista. Ihminen ajoi toki omaa etuaan, mutta pystyi myös sitoutumaan jaettuihin päämääriin yhteisen edun nimissä. Pufendorf esitti uuden tulkinnan luonnonoikeudesta tutkielmassaan Elementorum iurisprudentiae universalis (”Universaalin oikeuden oppi”, 1660). Luonnonoikeus oli Jumalalta peräisin, mutta sen luonne oli avoin; Jumala ei ollut antanut luonnonoikeudelle muuta sisältöä kuin yleisen kehotuksen säilyä hengissä ja elää rauhanomaisesti. Oikeassa ja väärässä ei ollut kyse luonnosta johdetuista tosiasioista, vaan pikemminkin fysikaalisten tosiasioiden ”päälle” rakentuvista moraalisista olioista, joista ihmiset voivat neuvotella keskenään.

Kun yhteiskunnalliset suhteet muuttuivat tarpeeksi monimutkaisiksi, niiden selvittämiseksi tarvittiin auktoriteetti, suvereeni valtio, yhteiskunnallisen järjestyksen ”elävöittävä ja koossapitävä sielu”. Valtio ei ollut Hobbesin maalaama keinotekoinen hirviö, vaan täysin luonnollinen seuraus ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Valtion oli yhtäältä luotava riittävä kuri sääntöjen rikkojille ja toisaalta edistettävä sosiaalisuutta ja harmoniaa. Näin oli etenkin taloudessa, jonka periaatteet, kuten omistusoikeus, olivat esimerkkejä ihmisten välisessä neuvottelussa sovituista moraalisista olioista.

Locke

Liberalismin isänä tunnettu englantilainen filosofi John Locke (1632–1704) omaksui Pufendorfin ajatuksen yhteiskunnasta painottaen kuitenkin yksilön näkökulmaa. Jokaisella oli luonnollinen oikeus, paitsi elämään ja omista asioistaan päättämiseen, myös omaisuuteen ja maan haltuunottoon. Jumala oli antanut maan ihmisten yhteiseen hallintaan. Kukaan ei kuitenkaan saanut ottaa enempää maata kuin pystyi omalla työllään hyödyntämään. Kaupankäynnin vapaus perustui samaan logiikkaan oman työn hedelmien hyödyntämisestä. Siviilioikeuden ja rahatalouden kaltaisten instituutioiden oikeutus nojasi juuri yksilön luonnollisiin oikeuksiin. ”Lain tehtävä”, Locke kirjoitti, ”ei ole hävittää tai rajoittaa, vaan säilyttää ja laajentaa vapauden aluetta.” Poliittisen järjestelmän keskeinen tehtävä oli lisätä vapautta.

Talouspolitiikka

Talouden poliittinen merkitys kasvoi 1600-luvun aikana ja viimeistään 1700-luvulla valtiot mielsivät keskinäiset suhteensa myös taloudellisiksi. Ranska oli tässä asiassa myöhäisherännyt, vaikka olikin hallinnoltaan kehittynyt. Muodollisesti kansainvälinen kauppa oli ”kuninkaallinen etuoikeus”, mutta todellisuudessa sitä harjoittivat ennen kaikkea protestanttiset hugenotit. Ludvig XIV:n valtionvarainministerinä toiminut Jean-Baptiste Colbert (1619–1683) alkoi sitten kehittää merkatilismina tunnettua talouspolitiikkaa. Hän näki valtioiden välisen taloudellisen kilpailun nollasummapelinä, jossa oli tähdättävä mahdollisimman suureen vientiin ja pieneen tuontiin. Tuontia säädeltiin tullimaksuilla, tariffeilla. Kansainvälinen kauppa oli ”ikuista ja rauhanomaista hengen ja teollisuuden sotaa, jota käydään kansojen kesken.”

En puolusta kaupan kukoistusta Saksan, Espanjan, Italian tai edes Ranskan välillä ainoastaan ihmisenä, vaan ennen kaikkea Britannian kansalaisena.

David Hume, Kaupan kateudesta, 1742

Saksankielisen Euroopan ja Ruotsin talouspolitiikkaa kutsuttiin kameralismiksi. Sen tavoitteena oli tehokas valtionhallinto ja valtion tuotantokapasiteetin kasvattaminen. ”Kameraalitieteistä” tuli erityisesti Itävallassa ja Preussissa virkamiesten peruskoulutus. Teoreettisesti se perustui Preussin ”valistuneen itsevaltiaan” Fredrik Suuren (1712–1786) neuvonantajana toimineen Christian Wolffin (1679–1754) oppeihin. Hän ajatteli maailman toimivan ja ”täydellistyvän” kaikkialla yhtäläisten luonnonoikeuden mukaisten periaatteiden mukaan. Tuon täydellistymisen varmistaminen oli valistuneen hallitsijan tehtävä; sitä ei voinut jättää pelkästään ihmisten keskinäisen sopimisen varaan. Kansainvälisissä suhteissa toimi universaali kansanoikeus, joka jakautui kahteen osaan: puhtaasti luonnonoikeudelliseen ja sopimuksenvaraiseen. Luonnonoikeudellisiin lukeutuivat moraaliperiaatteet, kuten myöhemmin ihmisoikeudet.

Rauhansuunnitelmia

Vallan kolmijako-opista tunnetuksi tullut ranskalainen juristi ja kirjailija Charles-Louis de Secondat de Montesquieu (1689–1755) julkaisi vuonna 1748 teoksensa De l’esprit des lois (Lakien henki), jossa esitti kaupankäynnin hyviä vaikutuksia: ”Kaupankäynti poistaa tuhoisia ennakkoluuloja. Lähes yleispätevä sääntö on, että siellä missä tavat ovat hyvät, käydään kauppaa, ja missä käydään kauppaa, siellä tavat ovat hyviä. Joka puolella juuri kaupankäynti on levittänyt tietoa eri kansojen tavoista.” Montesquieun ”kauppa-aatelistoksi” nimittämä luokka oli avainasemassa niin yhteiskunnan sisällä kuin kansojen välisessä rinnakkaiselossa. Hän piti kaupankäynnin ja tasavaltalaisuuden yhdistelmää Euroopan parhaimpana toivona sotaa vastaan.

1700-luku synnytti myös suuren joukon eurooppalaisia rauhansuunnitelmia. Yhden tunnetuimmista esitti ranskalainen pastori ja kirjailija Charles-Irénée Castel (1658–1743), joka tunnetaan paremmin nimellä Abbé de Saint-Pierre, vuonna 1712 ilmestyneessä teoksessaan Projet pour rendre la paix perpétuelle en Europe (Hanke pysyvän rauhan saavuttamiseksi Euroopassa).  Hän kaavaili ”ikuista rauhaa” suvereenien valtioiden välisen liiton avulla. Suunnitelman mukaan Eurooppaan muodostettaisiin 24 eurooppalaisen valtion pysyvä kongressi, jossa jokaisella suvereenilla hallitsijalla olisi edustajansa. Sen tueksi perustettaisiin erityiskysymyksiin keskittyviä komiteoita ja yleiseurooppalainen oikeusistuin, jonka tehtävänä olisi ratkaista mahdolliset valtiosopimuksia koskevat erimielisyydet. Teos herätti mielenkiintoa ympäri Eurooppaa, mutta sitä ei pidetty realistisena ja siitä tulikin vuosisadan loppuun mennessä jonkinlainen poliittisen idealismin symboli. Kriitikoihin kuuluivat Jean-Jacques Rousseau ja Immanuel Kant, vaikka he toisaalta kehittivät omia suunnitelmiaan Saint-Pierren työn pohjalle.

Adam Smith

Modernin taloustieteen isänä tunnettu Adam Smith analysoi moraalin kehittymistä teoksessaan The Theory of Moral Sentiments (1759). Hänen mukaansa ihmisen sosiaalisuus ilmeni sekä lähimmäisenrakkautena että hyväksynnän hakemisena. Ihminen tiedosti olevansa muiden arvioinnin kohteena ja otti tämän toiminnassaan huomioon. Tämä vuorovaikutus johti kollektiiviseen oppimisprosessiin, joka tuotti hyviä käytäntöjä ja normeja. Ne yhdessä muodostivat sen, mitä kutsumme oikeudeksi.

Smith korosti tuotantotapojen roolia yhteiskunnan kehittyessä kohti korkeinta muotoaan, ”kaupallista yhteiskuntaa”, joka perustui työnjakoon ja vapaaseen kilpailuun. Siinä ”jokainen saa elantonsa vaihdosta tai on luonteeltaan jonkinlainen kauppias”. Vapailla markkinoilla hinnat asettuivat automaattisesti oikealle tasolleen, kuin ”näkymättömän käden” ohjaamina. Markkinat eivät perustuneet lähimmäisenrakkauteen vaan yhteisiin pelisääntöihin. Teoksessaan Kansojen varallisuus (Wealth of Nations, 1776) Smith kirjoitti: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.” Smith ei silti ajatellut, että vapaat markkinat johtaisivat itsekkääseen yhteiskuntaan. Ne tuottivat monia hyveitä, kuten ahkeruutta, luottamusta ja hyväntekeväisyyttä, jos kohta myös sosiaalisia ongelmia, kuten vieraantuneisuutta, ahdistusta ja kateutta.

Kansainvälisestikin vapaa kaupankäynti tasapainottaisi valtasuhteita. Rikkaissa maissa palkat ja muut kustannukset nousivat, jolloin niiden kilpailukyky laski. Köyhät maat hyötyivät tästä ja niistä tuli kiinnostavia investointikohteita. Kuten Smith kirjoitti, naapurimaiden vauraus oli ”vaarallinen sodassa ja politiikassa, mutta kaupan alalla [se oli] hyödyllinen”. Hänen mukaansa ainoa todellinen vaihtoehto sodan hallitsemalle Euroopalle löytyi vapaakaupasta ja sen synnyttämästä yhteistyön ja kilpailun etiikasta. ”Merkantilistinen kateus”, joka oli kääntänyt kansakunnat toisiaan vastaan, oli mahdollista hävittää Euroopasta ainoastaan kietomalla valtioiden intressit tiukasti yhteen. Smith kuitenkin tiedosti, että hallitsijoiden itsepäisyys ja kunnia eivät olleet ainoa uhka, vaan yhteiskunnan oli suhtauduttava epäillen myös yritysten ja korporaatioiden poliittiseen valtaan. Tämän vuoksi piti panostaa oikeusjärjestelmän ja riippumattoman oikeuslaitoksen kehittämiseen.

Historian päämäärä

Rousseau

1700-luvun puolivälissä historia alettiin nähdä universaalina tieteenä, joka tutki kansakuntien tai koko ihmiskunnan kehitystä. Tuolla suurella kertomuksella oli omat lainalaisuutensa, jotka haluttiin selvittää. Joillekin kyseessä oli kristillinen pelastushistoria, eskatologia, jossa hyvä ja paha kamppailivat. Toiset olivat näkevinään suuren kiertokulun, syklisen prosessin, joka toistuu kulttuurista toiseen.

Ranskalaiselle valistusfilosofille Jean-Jacques Rousseaulle (1712–1778) moderni sivilisaatio oli tragedia. Ihminen oli harhautunut luonnonmukaisesta, rauhanomaisesta tilastaan palvelemaan orjan lailla keinotekoisia tarpeita, kuten rahaa ja vallanhimoa. Tämä heijastui myös kansainväliseen politiikkaan synnyttäen sotia. Suvereenit valtiot yrittivät turvata rauhan itsekkäillä tavoilla, jotka oli tuomittu epäonnistumaan. ”Sota syntyy rauhasta”, Rousseau kirjoitti, ”tai pikemminkin niistä toimista, joihin ihmiset ovat ryhtyneet pysyvän rauhan saavuttamiseksi.”

Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa

Jean-Jacques Rousseau, Yhteiskuntasopimuksesta, 1762

Jo Locke oli pitänyt kansalaisten hyväksyntää (consent) suvereenin vallan edellytyksenä. Rousseau vei ajatuksen askeleen pidemmälle. Lait edustivat kollektiivista tahtoa. Vaikka yksilö ei hyväksyisi jokaista yksittäistä sääntöä, lainsäädäntö kokonaisuutena oli ”yleistahdon” tulos. Tätä havaintoa pidetään modernin demokratian yhtenä ydinteesinä. Yleinen mielipide alkoikin vaikuttaa politiikkaan vähitellen joukkotiedotusvälineiden yleistyessä.

Rousseau kritisoi aiemmin mainittua Abbé de Saint-Pierren rauhansuunnitelmaa siitä, että se rakentui talouden varaan eikä suhtautunut realistisesti kansojen välisiin suhteisiin. Kansainvälinen kauppa johti vain uudenlaiseen ”poliittiseen fanatismiin”. Toisaalta Rousseau ei uskonut myöskään supervaltioon, vaan kaavaili valtioliittoa, jossa suvereenit hallitsijat tunnustaisivat toisensa. Instituutiot hän kuvitteli samantyyppisiksi kuin Saint-Pierre. Hän joka tapauksessa uskoi, että Eurooppa voisi olla ”todellinen yhteisö, jolla on oma uskontonsa ja moraalinsa, omat tapansa ja lakinsa”.

Rousseaun mukaan valtioiden välillä vaikutti ”reaktion ja vastareaktion laki”. Poliittiset kriisit eivät jääneet paikallisiksi vaan säteilivät levottomuuksina myös muualle. Puhdasta sisäpolitiikkaa ei ollut olemassa, mutta samalla keskinäisriippuvuus oli avain eurooppalaiseen rauhaan. Valtiot piti saada suostumaan sellaiseen järjestelmään, jossa yksittäisen valtion aggressioon vastattaisiin valtioliiton yhteisin toimin.

Kant

Eurooppalaista rauhanprojektia suunnitteli myös Immanuel Kant (1724–1804) tutkielmassaan Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795), jota pidetään uuden ajan tärkeimpänä tekstinä rauhan ehdoista. Liberaalilla järjestyksellä tarkoitetaan usein juuri Kantin ideoimaa sääntöpohjaista järjestelmää. Kant oli omaksunut päämääräsuuntautuneen, teleologisen, historiakäsityksen, jossa kulttuurilla oli sisäinen pyrkimys täydellistymiseen. Menneet sodat Kant näki osana historiallista prosessia, johdatusta. Sama johdatus auttaisi ihmiskuntaa täydellistymään ja lopulta vapautumaan sodista. Historian tuntemisen merkitys oli ”suunnitelman löytäminen olennoille, joilla tätä suunnitelmaa ei itsellään ole”.

Kantin mukaan ihmiskunnan jakautuminen kansakuntiin oli ristiriidassa luonnollisten oikeuksien teorian kanssa, sillä kaikkein perustavimmat oikeudet eivät liittyneet kansalaisuuteen vaan ihmisyyteen, maailmankansalaisuuteen (Weltbürger). Tämä on nykyisenkin ihmisoikeusajattelun lähtökohta. Ihmisten oikeuksiin kuului muun muassa vapaa liikkuminen maasta toiseen. Tällä Kant tarkoitti väliaikaista vierailua (Zugang) eikä pysyvää asettumista (Eingang), joka olisi ristiriidassa esimerkiksi alkuperäiskansojen oikeuksien kanssa. Tälle perustalle voitiin rakentaa kulttuurinen vuorovaikutus ja vapaakauppa, jonka Kant näki liberaalien tavoin rauhan ja yhteisymmärryksen lähteenä.

Kant uskoi historian lainalaisuuksien johtavan luonnostaan kosmopoliittiseen yhteisöön, vaikka ei ennustanutkaan valtioiden loppua. Riittävä vakaus olisi mahdollinen tasavaltaisten hallintojen kesken, joissa lakia säätävä ja toimeenpaneva valta olisi erotettu. Monarkiaa hän ei suoraan kritisoinut, mutta katsoi, että itsevaltiaan määräysvallan sijaan poliittisen tahdon tuli perustua rousseaulaiseen yleistahtoon. Julkisuus ja avoimuus pitivät yhteisöä koossa ja kaikkien lakien oli kestettävä arvostelua, jotta kansalaiset voisivat muodostaa mielipiteensä. Kantin mielikuvitus ei rajoittunut Eurooppaan, vaan lopulta muutkin maailman maat voisivat liittyä mukaan.

Kantin tunnetuimmat ajatukset liittyivät sodankäyntiin, sen oikeutukseen (ius ad bellum) ja sääntöihin (ius ad bello). Oikeutettu hyökkäyssota ei oikeastaan ollut mahdollinen, koska rauhansopimukset olivat lopullisia eikä toisen maan sisäisiin asioihin saanut puuttua aseellisesti. Valloitusarmeija käytti ihmisiä välineinään, mikä oli ristiriidassa itsemääräämisoikeuden kanssa (tai oikeuden muodostaa oma päämääränsä, kuten Kant asian ilmaisee). Säännöistä keskeisin oli kielto käyttää keinoja, jotka voisivat estää rauhan ja luottamuksen palauttamisen. Kant kirjoitti ”salamurhaajien” ja ”myrkynsekoittajien” käyttämisestä, antautumissopimuksen rikkomisesta tai maanpetoksen järjestämisestä toisessa valtiossa. Säännöt kuulostavat vanhahtavilta, mutta modernin sodan säännöt, kuten kemiallisten aseiden kieltäminen, perustuvat samaan ajatteluun.

Fichte

Kantin jälkeen Saksassa puhkesi kukoistukseen romantiikka. Filosofi Johann Gottlieb Fichte (1762–1814) edusti tätä suuntausta. Hänen mukaansa kansakunta oli henkinen kokonaisuus, jota ylläpiti taide, kirjallisuus, filosofia ja moraali. Hän esitti teoksessaan Der geschlossene Handelsstaat (Suljettu kauppavaltio) kritiikkiä kansainvälistä vapaakauppaa kohtaan. Se oli luonteeltaan korruptoivaa ja asetti kansakunnat toisiaan vastaan. Se oli rauhan este eikä edellytys, kuten Kant oli ajatellut. Se oli suorastaan sodan jatke.

Fichte piti eurooppalaisia valtioita keinotekoisina luomuksina, joissa ei ollut kyse yhteiskuntasopimuksesta vapaiden yksilöiden kesken, vaan niitä hallittiin pelon ja käskyvallan avulla. Ainoa ratkaisu oli suljetun kauppavaltion muodostaminen. Se olisi täysin omavarainen ja pyrkisi täystyöllisyyteen, hintojen vakauteen sekä tuotannon ja kulutuksen tasapainottamiseen. Tällaiset valtiot olisivat vapaita todelliseen kulttuuriseen vuorovaikutukseen, ”kaikkein suloisimpaan kaupankäyntiin”.

Fichten ajatus oli radikaali, mutta siihen kuului elementtejä, joita nykyisin pidetään sosiaalivaltioon kuuluvina. Valtion tuli taata oikeus työhön ja toimeentuloon sekä koulutukseen, joka oli kansallisen yhtenäisyyden kivijalka. Suljettu valtio voisi luoda kansallisen jalometalleista irrotetun rahajärjestelmän ja toimia sen takaajana. Fichten ehdotuksen taustalla oli myös brittiläisen hegemonian murtaminen maailmankaupassa ja kansainvälisessä merenkulussa.

Hegel

Myös saksalainen filosofi Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770–1831) suhtautui Britanniaan torjuvasti. Ehkä hieman yllättäen hän piti Napoleonia hahmona, joka edisti historian sisäistä tarkoitusta. Hegelille maailmanhistoria oli hengen (Geist) vapautuskertomus, joka eteni imperiumeista moderneihin valtioihin. Itämaisissa imperiumeissa vain hallitsija oli ollut vapaa, mutta antiikin Kreikka ja Rooma olivat vapauttaneet kansalaiset ja Ranskan vallankumous antoi lupauksen kaikkien säätyjen vapaudesta.

Hegel näki valtiot moraalisina yksikköinä. Rousseaun esiin nostama ristiriita liberaalin yksilökeskeisyyden ja valtion yleistahdon välillä ei ollut vakava ongelma, koska ihminen toimi muutenkin osana useaa sosiaalista järjestystä esimerkiksi perheessä, työssä ja yhteiskunnassa. Yksilön ei tarvinnut antautua täysin valtion käskyvaltaan vaan hän voi edelleen toteuttaa myös vapauttaan. Kyse on tasapainosta oikeuksien ja velvollisuuksien välillä.

Modernin valtion Hegel näki kehityksen päätepisteenä. Ihmiset olivat valmiita uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, mutta eivät Euroopan. Valtioiden väliset yhteenliittymien tuli löysiä ja väliaikaisia rakenteita. Euroopan merkitys oli siinä, että se oli toiminut alustana historian huipentumalle, modernille valtiolle: ”maailmanhistoria matkustaa idästä länteen – Eurooppa on absoluuttisesti historian loppu, siinä missä Aasia on sen alku.” Tässä oli kyse hengen kehitysprosessista, mutta sen hedelmä, moderni valtio, oli toki kopioitavissa muuallekin maailmaan, kuten Yhdysvaltain itsenäistyminen ja Haitin orjakapina todistivat.

1800-luku

Napoleon

Napoleon oli sotaretkillään rauhan asialla – niin hän ainakin väitti viimeisinä vuosinaan ollessaan jo vangittuna Saint Helenan saarella: ”Tavoitteeni oli perustaa eurooppalainen järjestelmä, johon kuuluisi eurooppalainen yhtenäisoikeus tuomioistuimineen.” Hän puhui myös Euroopan Yhdysvalloista, jonka avulla rauha olisi helpompi saavuttaa. Emme voi tietää hänen tarkempaa visiotaan, mutta jotain voi päätellä hänen Ranskassa toteuttamastaan politiikasta. Siellä Napoleonin siviilioikeudellinen kokoelma, code civil, oli lakkauttanut yhteiskunnalliset erityisoikeudet ja vahvistanut taloudellisia oikeuksia. Myös uskonnonvapautta oli vahvistettu ja kansalaisoikeudet koskivat niin juutalaisia, katolisia, protestantteja kuin ateistejakin. Brittiläiseen liberalismiin Napoleon suhtautui epäillen ja näki sen sääty-yhteiskunnan jatkeena, jossa taloudellisen voiton tavoittelusta oli tullut korkein päämäärä moraalisten hyveiden kustannuksella.

Tanssiva kongressi

Vuoden 1814 syyskuussa, neljä kuukautta sen jälkeen kun Napoleon oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa ja asetettu arestiin Elban saarelle, Euroopan johtajat kokoontuivat Wieniin, ”tanssivaan kongressiin”, keskustelemaan maanosan tulevaisuudesta. Paikalle saapui yli 200 delegaatiota erikokoisista maista. Suurista maista Britannia tarjosi liberaalia kauppapolitiikkaa perustaksi eurooppalaiselle yhteistyölle; Venäjä, Preussi ja Itävalta taas halusivat palata vanhaan järjestykseen, monarkioihin ja kristillis-konservatiiviseen perintöön.

Kun delegaatit kokoontuivat lopulta varsinaiseen yleisistuntoon kesäkuussa 1815, Napoleon oli ehtinyt jo paeta Elban saarelta, saapua Pariisiin juhlittuna sankarina, syrjäyttää Ludvig XVIII:n keisarin paikalta ja koota yli sadantuhannen miehen armeijan. Nämä käänteet häiritsivät ymmärrettävästi ratkaisun löytämistä. Päätösistunnon aikaan Napoleonin tappio näytti kuitenkin selvältä; ratkaiseva Waterloon taistelu käytiin vain päiviä sen jälkeen.

Kun Ranska aivastaa, koko Eurooppa sairastuu

Klemens von Metternich

Eurooppalainen yhteistyö kehittyi kongressissa virkamiesvaltaiseen suuntaan. Toinen muutos oli keskinäisriippuvuuden tunnustaminen edellisen vuosisadan teorioiden mukaan. Rousseaun ”reaktion ja vastareaktion lain” mukaan poliittinen epävakaus yhtäällä aiheutti levottomuutta toisaalla. Lentäväksi lauseeksi tuli Itävallan ulkoministerin Klemens von Metternichin (1773–1859) toteamus: ”Kun Ranska aivastaa, koko Eurooppa sairastuu.”

Jo konferenssin alussa oli kiistaa etenemisjärjestyksestä. Britannia halusi sopia asiat suurten valtioiden kesken ja tuoda tuloksen muiden hyväksyttäväksi; Preussi edusti tasa-arvoisempaa mallia. Lopputulos oli kompromissi, jossa viisi suurinta valtiota, Britannia, Ranska, Venäjä, Preussi ja Itävalta, neuvotteli aluejaoista, ja muihin suuriin päätöksiin otettiin mukaan vielä Espanja, Portugali ja Ruotsi.  Esityslistan pienempiin kysymyksiin muutkin pääsivät vaikuttamaan. Kongressin seurauksena syntyi jako suuriin ja pieniin maihin. Suuret maat olivat neuvottelujen osapuolia ja pienet pahimmillaan niiden kohteita. Alueellinen koskemattomuus pyrittiin kuitenkin turvaamaan ja se kirjattiin tekstimuotoon vuoden 1818 Aachenin sopimuksessa.

Kongressin saavutuksiin voi laskea yhteisiin sääntöihin perustuvan diplomatian, jonka pohjalle syntyi ”Euroopan konsertiksi” kutsuttu valtiojärjestys. 1800-luvun sodissa kuolleiden määrä tippuikin noin seitsemäsosaan edelliseen vuosisataan verrattuna. Päätöksenteolla oli nyt yhteinen kulttuuri ja foorumi.

Saint-Simon

Ranskan vallankumouksen lisäksi 1700-luvulla oli käynnistynyt toinenkin yhteiskuntaa mullistava vallankumous: teollistuminen. Se muutti elämää, asumista, liikkumista, työntekoa ja tuotantotapoja. Yksi varhaisen teollistumiskehityksen tulkeista oli ranskalainen filosofi ja taloustieteilijä Henri de Saint-Simon (1760–1825). Hänen vuonna 1814 julkaisemansa pamfletti De la réorganisation de la société européenne(Eurooppalaisen yhteiskunnan uudelleenjärjestämisestä) esitti Euroopan tulevaisuuden perustuvan poliittisen yhteistyön ja teollistumisen yhdistämiseen.

Saint-Simonin mukaan teollistuminen oli merkitykseltään verrattavissa uskonpuhdistukseen, liberalismiin tai nationalismiin. Se syrjäytti tieltään feodalismin jäänteet, teollisesta kilpailusta tuli sotilaallista voimaa tärkeämpää, tiede korvasi uskonnon ja asiantuntijanäkemykset painoivat päätöksenteossa enemmän kuin poliittiset intressit. Saint-Simon tiivisti: ”Vanhassa maailmassa yhteiskuntaa hallitsivat ihmiset, uudessa sitä hallitsevat periaatteet.”

Saint-Simon uskoi teollisen kehityksen parantavan myös työväestön asemaa. Hän ennakoi ajatusta työstä ihmisen perusoikeutena, jonka toteuttaminen oli valtion tärkeimpiä tehtäviä. Myös Locke oli nostanut työn keskiöön yksilön näkökulmasta, mutta Saint-Simon tarkasteli työtä valtion näkökulmasta ja piti individualismia yhtenä modernin maailman vitsauksista.

Euroopan voima- ja intressipolitiikan ongelman voisi ratkaista vain ”kokonaisvaltaisella uudelleenorganisoinnilla”, joka yhdistäisi teollistumisen yhtenäiseen liittovaltiorakenteeseen. Liittovaltion ytimen muodostaisi Ranskan ja Britannian akseli, mutta muutkin Euroopan maat kutsuttaisiin mukaan. ”Mitä yhteistä Euroopalla onkaan”, Saint-Simon kirjoitti, ”se voidaan palauttaa tieteisiin, taiteisiin, lakiin, kauppaan, hallintoon ja teollisuuteen.” Valta jakautuisi kaksikamarisen Euroopan parlamentin ja kuninkaan välille. Parlamentilla olisi verotusoikeus, jonka avulla se ohjaisi erityisesti koulutusta ja tiedettä sekä yhteiskuntamoraalin kehitystä.

Euroopan Yhdysvallat

Yhdysvaltain esimerkki innoitti Saint-Simonin lisäksi monia muitakin eurooppalaisia. Se tasavaltalaisten ja liberaalien ideoiden esiinmarssi, joka Ranskassa oli muuttunut terroriksi, näytti Yhdysvalloissa toteutuneen rauhanomaisesti. Kun kirjailija Victor Hugo (1802–1883) esitti vuoden 1849 Pariisin rauhankokouksessa Euroopan Yhdysvaltojen muodostamista, hänen puheensa keskeytyi toistuvasti yleisön raikuviin suosionosoituksiin.

Ranskalainen filosofi Pierre-Joseph Proudhon (1809–1865), jota pidetään utopiasosialismin keskeisenä edustajana, näki kirjoituksessaan Du principe fédératif (Liittovaltion periaate, 1863) vasta liittovaltion kykenevän toteuttamaan historiallisen vapautumiskehityksen, hieman Hegelin tapaan. Sekä feodalismi että moderni valtio tuomitsivat työväenluokan kurjuuteen, mutta liittovaltio voisi taata poliittisen järjestyksen, joka mahdollistaisi vapauden yhdistämisen kunkin kansan historialliseen kehitysvaiheeseen. ”1900-luku tulee avaamaan liittovaltioiden aikakauden”, Proudhon kirjoitti, ”tai muuten ihmiskunta joutuu tuhannen vuoden kiirastuleen.”

Marx

1800-luvun poliittisen muutoksen kätilöistä merkittävin oli kuitenkin preussilaissyntyinen sosialismin teoreetikko Karl Marx (1818–1883). Hänelle sosialismi ei ollut niinkään aate kuin historiallinen prosessi. Hänen yhdessä Friedrich Engelsin (1820–1895) kanssa vuonna 1848 julkaisema Kommunistinen manifestiesitti yhteiskuntien kehityksen ”luokkataistelujen historiana”, joka oli siirtymässä konfliktiksi porvariston ja työväenluokan välillä. ”Aave kummittelee Euroopassa”, he kirjoittivat, ”kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisi.”

Ei ihmisten tietoisuus määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin: heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrittää heidän tietoisuutensa

Karl Marx

Marxin mukaan kunkin aikakauden ideologia kuvaa yhteiskunnan taustalla olevan vallankäytön ”luonnollisena” ja itsestään selvänä. Engels kutsui tätä käsitystä ”vääräksi tietoisuudeksi”. Edistyksellisen politiikan tehtävä oli kyseenalaistaa tuon vallan oikeutus – oli kyse sitten omistusoikeudesta, valtion tai kirkon auktoriteetista, yhteiskuntaluokkien suhteista tai sukupuolten välisestä työnjaosta. Siinä missä liberalismin vapaus oli yksilökeskeistä, sosialismissa vapaus nähtiin sosiaalisen järjestyksen saavutuksena: kukaan ei ollut vapaa ennen kuin kaikki olivat vapaita.

Marxin historiallisen materialismin mukaan työn, tuotannon ja teknologian kehitys aiheutti yhteiskunnallisen muutoksen. Teollistuminen oli tällainen historiaa muuttava voima ja johtaisi vääjäämättä työväenluokan tietoisuuden heräämiseen, vallankumouksiin ja kansallisvaltiot ylittävän eurooppalaisen yhteisön, internationaalin, muodostumiseen.

Mazzini

Italialaisen Giuseppe Mazzinin (1805–1872) rauhansuunnitelma perustui kansallismielisyyteen. Sen mukaan kestävä rauha oli mahdollinen ainoastaan itseään hallitsevien kansakuntien välillä. Euroopan monietniset kuningaskunnat olivat tämän idean vääristymä ja poliittisen epävakauden syy. Kansakunta taas oli aito yhteisö, jolla oli sama kieli ja jaetut kokemukset; se ”polvistuu samojen hautakivien äärellä”.

Nationalismi ja eurooppalaisuus eivät olleet tässä visiossa ristiriidassa, vaan tasavaltalaisuus ja maailmankansalaisuus voisivat toteutua samaan aikaan, hieman Kantin tapaan. ”Me olemme kaikki kosmopoliitteja”, Mazzini kirjoitti vuonna 1847, ”mikäli tämän ymmärretään tarkoittavan rakkautta ja veljeyttä – sekä kansojen välillä olevien muurien tuhoamista.”

List

Saksalainen taloustieteiljä Friedrich List (1789–1846) julkaisi vuonna 1841 teoksen Kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä (Nationale System der politischen Ökonomie), jossa esitti hieman toisenlaisen mallin kansallisen edun varaan rakentuvasta Euroopasta. Adam Smithin näkemyksestä poiketen hän ei nähnyt vapaakaupan tasaavan rikkaiden ja köyhien maiden eroja. Se oli hyödyllistä vain tasavertaisten kumppanien välillä. Siksi valtiolla oli tärkeä rooli talouden ohjaamisessa.

List ajoi kahta tavoitetta. Ensiksikin Ranskan ja Saksan tuli liittoutua haastamaan brittiläinen ylivalta, kuten jo Fichte oli esittänyt. Toiseksi Saksan piti yhdistyä, jotta se voisi nousta suurten teollisuusmaiden joukkoon. Listin ajatukset vaikuttivat vuonna 1819 perustetun vapaamuotoisen kauppa- ja teollisuusliiton sekä vuoden 1834 Saksan tulliliiton (Zollverein) syntyyn. Tulliliitto purki kaupan esteitä Saksan sisällä, mutta toimi protektionistisesti ulospäin.

Vahvojen valtioiden välille List kaavaili ”Euroopan kauppajärjestöä” sovittamaan yhteen kansallisia etuja. Sillä ei kuitenkaan olisi valtaa suvereenien valtioiden yli. Tavoitteena oli nostaa kaikki valtiot samalle kehitysasteelle, jotta päästäisiin esteettömään kaupankäyntiin valtioiden välillä. Ennen sitä yhteismarkkinaa ei ollut järkevää toteuttaa.

Kansainvälinen oikeus

1800-luvulla kansanoikeus korvautui vähitellen kansainvälisellä oikeudella. Sen perustana eivät enää olleet luonnonoikeuden moraaliset periaatteet vaan valtioiden keskinäiset sopimukset ja normit. Tämä on esimerkkki oikeuspositivismista, jonka mukaan lait ovat ihmisten laatimia eikä niiden ja moraalin välillä ole välttämätöntä yhteyttä. Kansainvälisen oikeuden varhainen teoreetikko oli brittifilosofi Jeremy Bentham (1748–1832), joka esseessään Suunnitelma universaalista ja ikuisesta rauhasta (A Plan for an Universal and Perpetual Peace) antoi valtioille oikeuden tavoitella mahdollisimman suurta hyötyä, mikäli se ei loukannut muiden valtioiden vastaavia oikeuksia. Sodankäynti oli oikeutettua vain suuremman pahan estämiseksi. Bentham kaavaili myös kansainvälisen tuomioistuimen perustamista.

Ihmiset kuolevat aatteiden vuoksi, sillä ne eivät ole elämisen arvoisia

Robert Musil

Kenties tunnetuin uuden oikeuskäsityksen ja oikeuspositivismin teoreetikko oli englantilainen John Austin (1790–1859). Hänelle oikeus heijasti yhteiskunnan valtasuhteita ja palautui viime kädessä suvereenin hallitsijan tahtoon. Tämä ei välttämättä tarkoittanut lain ja moraalin täydellistä erottamista, mutta Austin oli Benthamin tapaan utilitaristi, joka näki lain päämääränä yhteiskunnan kokonaisedun maksimoinnin.

Sen sijaan kansainvälisen oikeuden täytyi Austinin mielestä perustua yleisiin moraaliperiaatteisiin, koska valtioiden yläpuolista auktoriteettia ei ollut. Tämä johtopäätös muodostikin yhden tärkeän lähtökohdan Belgian Gentiin vuonna 1873 perustetulle Kansainvälisen oikeuden instituutille (Institut de droit international), jonka peruskirjassa sen tehtäväksi määriteltiin toimiminen ”sivistyneen maailman oikeudellisena omatuntona”. Kansainvälisen oikeuden periaatteet olivatkin voimassa juuri ”sivistyneiden” valtioiden kesken; siirtomaita ne eivät koskeneet.

Eurooppalaisen sodankäynnin sääntöjä säädettiin Krimin sodan päättäneessä Pariisin rauhassa vuonna 1856. Sodasta tuli valtioiden monopoli. Tämä periaate syrjäytti aiemman kansanoikeuden tulkinnan, jonka mukaan yksityiset yritykset ja kauppakomppaniat olivat voineet puolustaa itseään aseellisesti. Puolueettomien maiden asemaa sotatilanteessa tarkennettiin kieltämällä esimerkiksi kauppalaivojen lastien takavarikointi silloin, kun ne eivät kuljettaneet sotamateriaaleja.

Vuonna 1864 solmittiin Geneven sopimus, jossa säädettiin humanitaarisia periaatteita muun muassa haavoittuneiden sotilaiden asemasta ja siviiliväestön suojelusta. Suojelun alaisen toiminnan symboliksi otettiin punainen risti (ja vuodesta 1906 myös punainen puolikuu). Vuosina 1899 ja 1907 neuvotelluilla Haagin yleissopimuksilla täsmennettiin monia konfliktinratkaisuun ja sodankäynnin oikeuteen liittyviä periaatteita, kuten sota- ja panttivankien kohtelua sekä erilaisten partisaaniryhmien tunnustamista. Geneven sopimuksen täydennetyt versiot muodostavat edelleen sodankäynnin oikeusperustan.

Uusi järjestys

Yhdysvallat

Toiselle kaudelleen vuonna 1916 valittu presidentti Woodrow Wilson (1856–1924) oli luvannut äänestäjilleen pitää Yhdysvallat maailmasodan ulkopuolella. Hän noudatti Monroen oppia, jonka mukaan Yhdysvaltain ei pidä sekaantua Euroopan asioihin eikä eurooppalaisten Amerikan asioihin. Hänen mielensä muuttui, kun Saksa päätti aloittaa täysimittaisen upotussodan myös kauppalaivoja vastaan ja alkoi houkutella Meksikoa puolelleen luvaten vastineeksi palauttaa tämän Yhdysvalloille menettämät kolme osavaltiota. Huhtikuussa 1917 Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Saksaan ja totesi maiden olevan sodassa keskenään.

Wilsonin geopoliittista ajattelua kuvaa hänen vuonna 1918 esittämänsä neljäntoista kohdan ohjelma. Sen mukaan salaiset valtiosopimukset oli kiellettävä. Hän halusi ”rauhan ilman voittajia”, joten sodan jälkeen piti palata vanhoihin valtiorajoihin. Imperiumit oli purettava ja annettava kansakunnille vapaus päättää omasta kohtalostaan. Oli perustettava ”kansojen yleinen liitto” (general association of nations), joka takaisi kaikille maille alueellisen koskemattomuuden. Hän kaavaili jopa globaalia vapaakauppaa: merenkulun tuli olla vapaata ja kaupan esteet, kuten tariffit, oli poistettava.

Kansainliitto

Versaillesin rauhansopimus romutti monet Wilsonin tavoitteista, mutta vuonna 1920 perustettu Kansainliitto (League of Nations) heijasteli hänen ajatteluaan. Siihen kuului alun perin 42 maata, mutta se laajeni lopulta 58 maan järjestöksi. Paradoksaalista kyllä, Yhdysvaltain senaatti ei koskaan ratifioinut liittymissopimusta, koska republikaanit katsoivat sen rajoittavan maan suvereniteettia. Kansainliitto ei ollut ensisijaisesti kauppaliitto, mutta sen talous- ja finanssipoliittisella komitealla, jonka jäseneksi myös Yhdysvallat liittyi vuonna 1927, oli merkittävä rooli sotienvälisen ajan talouspolitiikassa. Se pyrki edistämään yhteisiä normeja ja sääntelyä.

Kansainliittoa pidetään usein epäonnistuneena kokeiluna. Sen ongelmaksi muodostui pyrkimys yksimielisyyteen, mikä vesitti päätöksentekoa. Kitkaa herätti myös turvallisuuspoliittisen vallan keskittäminen voittajavaltioille Kansainliiton neuvostossa. Saksa katsoi Kansainliiton pyrkivän tällä järjestelyllä oikeuttamaan Versaillesin rauhansopimuksen, jota maassa pidettiin epäoikeudenmukaisena.

Neuvostoliitto

Vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen piti olla lähtölaukaus työväen kumouksille myös muissa Euroopan maissa, olihan sosialismi lähtökohdiltaan kansainvälinen liike. Vallankumousjohtaja Vladimir Iljitš Lenin (1870–1924) asetti toiveensa erityisesti Saksaan, jossa sosialismi näyttikin saavan jalansijaa esimerkiksi Baijeriin muodostetussa neuvostotasavallassa (1919). Kapinat tukahdutettiin kuitenkin melko nopeasti. Kun kansainvälistä vallankumousta ei syntynyt, sosialistisen liikkeen painopiste siirtyi Neuvostoliiton ja sen etupiirien puolustamiseen.

Uusi liberalismi

Vuonna 1938 joukko eurooppalaisia yhteiskuntatieteilijöitä kokoontui Pariisiin keskustelemaan liberalismista, joka oli kriisissä sosialismin ja fasismin aikakaudella. Liberaalit korostivat tieteen, erityisesti taloustieteen, roolia puolustustaistelussa totalitaarisia liikkeitä vastaan. Itävaltalaiset ekonomistit Ludwig von Mises (1881–1973) ja Friedrich Hayek (1899–1992) kritisoivat suunnitelmataloutta ”talouslaskennan ongelmasta”. Heidän mukaansa paraskaan suunnittelija ei pystynyt korvaamaan sitä hiljaista tietoa, jonka tuottajien ja kuluttajien jokapäiväiset investointi- ja kulutuspäätökset tuottivat markkinoilla.

Hayekin mukaan sekä markkinatalous että moderni länsimainen oikeusjärjestys olivat luonteeltaan ”spontaaneja järjestyksiä”. Yhteiskunnan perusyksikkö oli yksilö ja instituutiot kehittyivät yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta, ilman aktiivista suunnittelijaa. Sosialismi ja muut suunnitelmatalouden muodot olivat syntyneet poliittisen eliitin otettua valtiokoneiston haltuunsa ja samalla ne olivat menettäneet itseohjautuvuuden. Suuri ja vahva valtio oli liberalismin vastustaja.

Ordoliberalismi

Saksalaiset liberaalit eivät luottaneet spontaaniin järjestykseen. Heidän mielestään markkinoilla tarvittiin myös ohjattua järjestystä, Ordnung, esimerkiksi kartellien ja monopolien estämiseksi. Nämä ordoliberaalitkaan eivät ajaneet keskusjohtoista hallintoa. Valtion tuli toimia jonkinlaisena markkinapoliisina, joka varmisti toimivan kilpailuympäristön, mutta ei sekaantunut tuotannon suunnitteluun. Valtion toiminnan oli oltava epäpoliittista ja perustuttava pysyviin normeihin. Toimeenpaneva valta oli instituutioilla, joissa päätöksiä tekivät virkamiehet eivätkä poliitikot. Tällainen on esimerkiksi poliittisesta vaikutusvallasta riippumaton keskuspankki, joka valvoo hintavakautta.

Yritys pitää laissez-fairea julkishallinnon periaatteena oli groteski. Kaikki vapaus, kaikki oikeudet ja kaikki omaisuus ovat olemassa jonkinlaisen lain ansiosta.

Walter Lippmann, The Good Society, 1937

Kansallisvaltioita ordoliberaalit pitivät kuitenkin liian ailahtelevina takaamaan epäpoliittisen talousjärjestelmän. He suosivat kansainvälisiä normeja, joiden avulla liiallinen kansallinen opportunismi oli estettävissä. Vuoden 1957 Rooman sopimuksella perustettu EEC noudatti tätä periaatetta. Sen sisämarkkinoilla poistettiin tullimuureja, luotiin yhteisiä standardeja ja rajoitettiin valtioiden talouspoliittista liikkumatilaa.

Ordoliberalismin merkkipaalu oli EU:n talous- ja rahaliiton muodostaminen. Sen pysyvät säännöt rajoittivat valtioiden velkaantumista ja alijäämiä. Euroopan keskuspankin tehtäväksi asetettiin hintavakauden varmistaminen. Kaikenlaiseen taloudelliseen yhteisvastuuseen suhtauduttiin varauksellisesti: valtioita kiellettiin vastaamasta toistensa veloista eikä euroalueelle luotu yhteistä finanssipolitiikkaa. Vuonna 2008 käynnistynyt finanssikriisi ja sitä seurannut eurokriisi koettelivat monessa suhteessa ordoliberalismin periaatteita. Kasvu- ja vakaussopimuksen valvonta oli pettänyt jo aiemmin ja nyt euromaat joutuivat rakentamaan kriisimaille erilaisia lainaohjelmia laillisuuden rajamailla. Myös Euroopan keskuspankki koetteli mandaattinsa rajoja mittavilla valtionlainojen osto-ohjelmillaan.