”Jokaisella on suunnitelma, kunnes saa nyrkin naamaansa”, kerrotaan nyrkkeilijä Mike Tysonin sanoneen. Sen sijaan strategian ei pitäisi romahtaa yhteen vastoinkäymiseen. Sitä tarvitaan juuri silloin, kun asiat eivät suju suunnitellusti. Suunnitelma riittää, kun aikajänne on lyhyt ja toimintaympäristö ennustettava. Strategiaa tarvitaan, kun halutaan päästä tavoitteeseen, mutta muuttujia on paljon eikä jokaista askelta voi etukäteen suunnitella. Strateginen ajattelu on yhtä vanhaa kuin ihmiskunta – mahdollisesti vanhempaakin sillä myös simpanssit kykenevät siihen jossain määrin. Lawrence Freedman kertoo tämän ajattelun kehityksen sodankäynnissä, politiikassa ja liiketoiminnassa kirjassaan Strategy – A History.
Jo varhaisimmat tekstit tunnistavat sodankäynnin kaksi perusstrategiaa: voimankäytön ja oveluuden. Homeroksen sankareista Akhilleus edusti voimaa ja Odysseus oveluutta. Akhilleus inhosi Odysseuksen menetelmiä ja sanoi vihaavansa miestä, joka sanoo yhtä ja kätkee sisimpäänsä todelliset ajatuksensa. Voiman ja oveluuden välillä oli jännite silloin ja sama jännite toistuu uudelleen ja uudelleen myöhemmissä strategiaopeissa. Akhilleukselle keinot olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin päämäärät; sankari ei voinut sortua mihinkään alhaiseen. Odysseus taas ei ollut kiinnostunut keinoista tai maineesta vaan tuloksista. Päämäärä pyhitti keinot.
Napoleonin sodat innoittivat ensimmäisiä nykyajan sotastrategeja, joista nykyisin tunnetuin on Carl von Clausewitz. Hän ymmärsi suunnitelman ja strategian eron: tahtotila ei juuri koskaan toteutunut kitkan ja sattuman vuoksi. Siksi komentajan piti havainnoida tapahtumia ja tehdä muutoksia tilanteen mukaan. Strategia säilyi – suunnitelmaa päivitettiin. Hän painotti voimaa, mieluummin ylivoimaa. Vaikka puolustuksella oli etu, se oli luonteeltaan negatiivista, koska sen avulla pyrittiin lähinnä välttämään tappio. Heikommankin osapuolen kannatti lähteä vastahyökkäykseen, jos pystyi iskemään vastustajan heikkoon kohtaan paikallisella ylivoimalla. Clausewitzin mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Poliittinen johto asettaa tavoitteet ja sodanjohto vastaa sotastrategiasta ilman poliitikkoja. Voitto saavutetaan ratkaisevassa taistelussa, jossa vihollisen armeija lyödään täydellisesti. Sen jälkeen poliitikot voivat taas astella näyttämölle sanelemaan rauhanehdot.
Usko ratkaisevaan taisteluun eli sitkeästi, mutta ydinaseiden myötä opista oli luovuttava. Ydinsodassa voi parhaimmillaankin saavuttaa vain jonkinlaisen Pyrrhoksen voiton, koska molemmilla osapuolilla on tappion varalle ”tuomiopäivän kone”. Sen tehtävänä on kostaa massiivisella tuhovoimalla, joka kohdistetaan suurkaupunkeihin eikä niinkään sotilaskohteisiin. Tähän saakka ydinasevallat ovat huolellisesti välttäneet suoria aseellisia yhteenottoja, koska niihin sisältyy eskalaation riski. Jos ydinasepelote estää sotimisen, eikö sitä voisi ulottaa laajemmallekin? Ainakin supervallat antavat ymmärtää olevansa valmiita suojelemaan liittolaisiaan jopa ydinasein, mutta lupauksen pitävyyttä ei ole onneksi tarvinnut testata.
Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvaltoja ei kyennyt enää haastamaan kukaan perinteisessä sodassa. Sitä vastaan oli taisteltava epätavallisin keinoin. 11. syyskuuta 2001 tehty terrori-isku oli äärimmäinen esimerkki epäsymmetriasta, jossa pieni joukko pienin kustannuksin pystyi aiheuttamaan valtavan sokin maailman suurimmalle sotilaalliselle, taloudelliselle ja poliittiselle mahdille. Hallitus julisti terrorismin vastaisen sodan. Afganistanin ja Irakin hallinnot kaadettiin. Kummassakaan tapauksessa se ei ratkaissut ongelmaa. Altavastaajan ei kannata lähteä avoimeen sotaan, vaan sen on viisaampaa luottaa oveluuteen ja paikallistuntemukseen. Supervallankin on vaikea lyödä sissejä. Maon mukaan kansa on ”laaja meri, joka nielaisee vihollisen”, mutta jossa sissit ”uivat kuin kalat”. Alueen voi vallata, mutta siitä ei ole hyötyä, jos ei kykene valtaamaan myös ihmisten ”sydämiä ja mieliä”.
Clausewitz kehitti sotateoriansa analysoimalla Napoleonin sotia, mutta Karl Marxin poliittisella teorialla ei ollut empiiristä pohjaa. Se ei häntä hidastanut. ”Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa. […] Tavoitteena on kuitenkin muuttaa sitä”, kirjoitti Marx. Juuri niin hän teki. Suurin osa vielä vallankumouksellisista taitaa edelleen luottaa marxismiin, vaikka monetkaan sen ennusteet eivät ole toteutuneet. Marxismin ja muiden ideologioiden ongelma on usein ollut keinojen ja päämäärien välinen tasapaino. Jos keinot valitaan ideologisin perustein, päämäärää ei ehkä saavuteta tai inhimillinen kärsimys on suhteeton tulokseen nähden.
Epäsymmetrisessä sodassa taistellaan ihmisten sydämistä ja mielistä – samoin politiikassa. Äänestäjät eivät tee päätöksiään todellisuuden perusteella vaan sen mielikuvan perusteella, joka heillä on todellisuudesta. Tuohon mielikuvaan voi vaikuttaa hyödyntämällä ihmismielen ajatteluvinoumia. Aiemmin tätä tavoiteltiin propagandan avulla, mutta nykyisin puhutaan informaatiovaikuttamisesta, kehystämisestä ja narratiiveista. Medialla on tässä tärkeä rooli, koska se päättää mistä puhutaan. Mistä ei puhuta, sitä ei ole olemassa. Sanojen valinta on myös tärkeää. Yhdysvaltain republikaanit esimerkiksi keksivät kutsua perintöveroa ”kuolinveroksi” vaikuttaakseen mielikuvaan.
Teollistuminen ei johtanut pääoman ja työväenluokan välien kärjistymiseen kuten Marx oli ennustanut. Sen sijaan tuotantovälineet siirtyivät uudelle teknokraattiluokalle, jonka vastuulle teollisuusyritysten johtaminen, tuotekehitys ja tuotanto siirtyivät. Pian omistajat luovuttivat strategiankin ammattijohdolle. Yliopistoihin perustettiin osaamiskeskuksia, joissa koulutettiin johtajia ja asiantuntijoita liike-elämän tarpeisiin. Niissä tutkittiin ja kehitettiin ”johtamistiedettä”, jolla liikkeenjohto saataisiin muutettua taiteesta tieteeksi. Matkaa tavoitteeseen on vieläkin.
Yliopistojen lisäksi strategiaoppeja kehittelevät liikkeenjohdon konsultit, joista nimekkäimpiä kutsutaan ”guruiksi”. Uusia muotivillityksiä ilmestyy muutaman vuoden välein. Tyypillisesti gurut nostavat esiin esimerkillisiä yrityksiä ja niiden sankarijohtajia, joiden avulla he todistelevat oppiensa hyvyyttä. Toimivan johdon kannattaa seurata tällaisia trendejä, koska sillä tavalla yritys vaikuttaa muodikkaalta. Sijoittajat palkitsevat tämän kurssinousulla, mikä kasvattaa johdon bonuksia. Yllättävän usein gurujen kehumat yritykset joutuvat pian vaikeuksiin tai luopuvat koko opista.
Strategia voi epäonnistua suunnitteluvaiheessa, jos tavoitteet ovat epärealistiset, mutta tyypillisimmin epäonnistumisen syy on toimeenpanossa. On vaikea saada armeija, puolue tai yrityksen työntekijät sisäistämään strategia ja toimimaan yhdensuuntaisesti sen toteuttamiseksi. Voi myös olla, että strategia luo vain illuusion tapahtumien hallinnasta. Leo Tolstoi oli antistrategi, joka halveksui teoriaa suurista johtajista. Hänen mielestään historialliset tapahtumat eivät johtuneet suurten miesten suurista päätöksistä vaan ”kaikkien ihmisten yksilöllisten tahtojen summasta”. Kaikki johtui yksilöiden pienistä päätöksistä, joista yksikään ei ollut vaikuttavampi lopputulokseen kuin jokin toinen.
hippuja ja säikeitä 