The Dawn of Everything

~ Hippublogi

The Dawn of Everything – A New History of Humanity

David Graeber, David Wengrow

Penguin Books 2021

eISBN: 978-0-241-40245-0

Pähkinänkuoressa: Ihmiskunnan uusi esihistoria viimeaikaisten arkeologisten löytöjen valossa, keskittyen erityisesti sosiaalisten rakenteiden ja vapauskäsityksen vaihteluun ja kehitykseen

Ihmiskunnan sosiaalievoluutiosta esitetään kahta vastakkaista teoriaa. Toisen mukaan edistys on parantanut ihmisten elämää ja toisen mukaan aineellisen kehityksen hintana on ollut ihmisten välinen epätasa-arvo. Tällä vastakkainasettelulla on jo pitkä historia. Thomas Hobbes oletti vuonna 1651 julkaistussa teoksessaan ”Leviathan”, että elämä luonnontilassa tarkoittaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan jolloin ihmisen elämä on ”yksinäinen, kurja, häijy, raaka ja lyhyt”. Edistys olisi tuonut kaiken hyvän. Reilu sata vuotta myöhemmin Jean-Jacques Rousseau kirjoitti esseen ”Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista”, jossa hän esitti ihmiskunnan eläneen pitkään onnellisena lapsenomaisessa luonnontilassa. Vasta maatalousvallankumous sekä sen jälkeen syntyneet kaupungit ja sivilisaatio olisivat lopettaneet harmonian ja aiheuttaneet kaiken pahan.

As Christopher Boehm puts it, we seem doomed to play out an endless recycling of the war between ‘Hobbesian hawks and Rousseauian doves’: those who view humans as either innately hierarchical or innately egalitarian..

David Graeberin ja David Wengrowin mukaan viimeisten vuosikymmenten arkeologinen ja antropologinen tutkimus osoittaa, että kumpikaan versio ei osu kohdalleen. Todellisuus on ollut paljon värikkäämpi. Metsästäjä-keräilijät kokeilivat erilaisia sosiaalisia rakenteita jo ennen maatalouteen siirtymistä. Maatalous ei synnyttänyt yksityisomistusta eikä peruuttamatonta askelta epätasa-arvoon. Monissa ensimmäisistä maatalousyhteisöissä ei ollut sosiaaliluokkia eikä hierarkioita. Edes monissa varhaisissa kaupungeissa ei ollut hallitsijoita, kunnianhimoisia poliitikkoja tai edes pomottelevia byrokraatteja.

Valistus ja alkuperäiskansat

Kysymys epätasa-arvon alkuperästä

Historian suuret ja mullistavat ajatukset on liitetty yleensä epätavallisiin yksilöihin, jotka kykenivät pelkän järkensä avulla näkemään asiat eri tavalla kuin kukaan muu ennen heitä. Harvemmin ajatellaan läpimurtojen juontuvan ajankohtaisista keskusteluista, joita käytiin oppineiden kesken tapaamisissa ja illalliskutsuilla. Esimerkiksi Rousseau kirjoitti aiemmin mainitun esseensä vastauksena kirjoituskilpailuun. Académie des Sciences, Arts et Belles-Lettres de Dijon oli pyytänyt tekstejä aiheesta “Mikä on ihmisten välisen epätasa-arvon alkuperä ja perustuuko se luonnonoikeuteen?” Kysymys sisältää jo oletuksen, että epätasa-arvo on syntynyt jossain vaiheessa ja että sitä ennen ihmiset olivat tasa-arvoisia. Miksi tämä kysymys oli ajankohtainen Ranskassa vuonna 1754?

Itseään sivistyneempinä pitävien Euraasian ja Pohjois-Afrikan kansojen silmissä Länsi-Eurooppa oli keskiajalla ikävä ja luotaan työntävä takapajula täynnä uskonnollisia fanaatikkoja. Se sijaitsi silkkitien äärimmäisessä kolkassa eikä sillä ollut suurta merkitystä kansainvälisessä kaupassa tai maailmanpolitiikassa. Kaikki muuttui 1400-luvun loppupuolella, kun portugalilaiset laivat kiersivät Afrikan ja purjehtivat Intian valtamerelle, ja erityisesti, kun espanjalaiset valloittivat Amerikan. Yhtäkkiä Euroopasta tulikin kauppateiden solmupiste.

Euroopan oppineille avautui nyt pääsy ennenkuulumattomiin sosiaalisiin, tieteellisiin ja poliittisiin ideoihin ja aatteisiin eri puolilta maailmaa. Ne sitten myötävaikuttivat uuden eurooppalaisen aatevirtauksen, valistuksen, syntyyn. Yleensä tarinaa ei kerrota näin, vaan ajatellaan suurten ajattelijoiden tulleen suuriin ajatuksiinsa silkkaa nerouttaan. Silti useat heistä viittasivat Amerikan intiaanien argumentteihin vapauden luonteesta, tasa-arvosta, järjestä ja uskonnosta – kaikista keskeisistä valistuksen poliittisista teemoista.

Monet eurooppalaiset opettelivat intiaanikieliä ja intiaanit eurooppalaisia kieliä. Siirtomaaisäntien ja alkuperäiskansojen elämäntapojen ja näkemysten eroista kerrottiin matkakirjallisuudessa ja lähetyssaarnaajien raporteissa, joita monet oppineet eurooppalaiset lukivat. Varsinkin jesuiittojen julkaiseman sarjan ”Missions jésuites en Nouvelle-France” osia löytyi melkein jokaisesta keskiluokkaisesta taloudesta ranskalaisella kielialueella. Ne olivat suosittuja juuri siksi, että niissä esitettiin yllättäviä ja ennenkuulumattomia ajatuksia.

Kysymys epätasa-arvon alkuperästä nousi tästä vuorovaikutuksesta. Vielä keskiajalla tasa-arvo ei ollut ollut kiinnostava aihe. Uskovaisten kyllä ajateltiin olevan samanarvoisia Jumalan edessä ja kansalaisten kuninkaan edessä, mutta siitä ei seurannut ihmisten keskinäistä tasa-arvoa. Luokkien ja hierarkioiden oletettiin aina olleen olemassa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen piti Adamia selvästi ylempänä kuin Eevaa. Sanaa tasa-arvo (latinankielisten aequalitas tai inaequalitas johdannaisia) ei esiinny englannin-, ranskan-, saksan-, italiankielisissä teksteissä ennen Kolumbuksen aikaa. Käsitettä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Se tuli kielenkäyttöön laajemmin vasta 1600-luvulla luonnonoikeusteorian vaikutuksesta. Teoria syntyi keskusteluista, joita käytiin uuden maailmanvalloituksen moraalisista ja oikeudellisista seurauksista. Kysymys kuului: mitä oikeuksia ihmisillä on pelkästään sillä perusteella, että ovat ihmisiä? Kyse oli tietenkin suhtautumisesta intiaaneihin ja muihin siirtomaiden asukkaisiin.

Intiaanien ja eurooppalaisten käsityksiä toisistaan

Uuden Ranskan, kuten Ranskan siirtomaita Pohjois-Amerikassa tuolloin kutsuttiin, kansat hankkivat toimeentulonsa monin eri tavoin. Rannikolla oli kalastajia, keräilijöitä ja metsästäjiä. Jokilaaksoissa oli maanviljelijöitä, jotka asuivat linnoitetuissa kaupungeissa. Maanviljely ja keräily olivat naisten vastuulla, metsästys ja ajoittainen sotiminen taas miesten. Nimitys ”jalot villit” periytyy noilta ajoilta. Sillä ei viitattu jalosukuisuuteen vaan metsästykseen ja sotimiseen, joiden ajateltiin kuuluvan eurooppalaisen aatelin elämäntapaan.

Jos ranskalaiset pitivät intiaaneja ”villeinä”, niin eivät nämäkään pitäneet ranskalaisia suuressa arvossa. Esimerkiksi 1600-luvun alussa lähetyssaarnaaja kertoi mi’kmaqien suhtautumisesta: ”Te tappelette ja riitelette keskenänne; me elämme sovussa. Te kadehditte ja herjaatte toisianne; olette varkaita ja pettureita; olette ahneita ettekä anteliaita tai ystävällisiä; me puolestamme jaamme leivänmurunkin naapurimme kanssa.” Vaikka ranskalaisilla oli enemmän aineellista omaisuutta, mi’kmaqit pitivät itseään ”rikkaampina”, koska heillä oli tärkeämpiä asioita: lepoa, mukavuutta ja aikaa. Eivätkä mi’kmaqit olleet poikkeus. Jesuiitat kertoivat monien muidenkin kansojen kritisoivan esimerkiksi ranskalaisten suhtautumista kerjäläisiin ja siihen, että kerjäläisiä ylipäänsä saattoi olla olemassa.

Eurooppalaiset eivät kyseenalaistaneet intiaanien näkemystä siitä, että nämä olivat vapaampia. Ironista kyllä, länsimaalaisten nykyiset näkemykset ovat lähempänä intiaanien käsitystä perusoikeuksista kuin tuonaikaisten eurooppalaisten, joille henkilökohtainen vapaus, sukupuolten tasa-arvo, seksuaalinen vapaus ja kansanvalta olivat kovin vieraita. Jesuiitat esimerkiksi kauhistelivat intiaaninaisia, joilla oli seksuaalinen vapaus naimattomina ja naimisissa olevatkin saattoivat erota omalla päätöksellään. Vaikka vapautta pidetään nykyisin itsestään selvästi ja itsessään hyvänä asiana, jesuiitat 1600-luvulla ajattelivat sen olevan Jumalan lain vastaista. Vuonna 1642 lähetyssaarnaaja ihmetteli montagnais-naskapien käsitystä vapaudesta syntymäoikeutena ja kertoi intiaanien ihmettelevän, miksi ranskalaiset pelkäävät päälliköitään, kun he itse taas nauravat ja vinoilevat omilleen.

Human beings are far more interesting than (other) human beings are sometimes inclined to imagine.

Vuonna 1644 isä Lallemant kirjoitti Missions jésuites –julkaisussa huronien olevan niin vapaita kuin kukaan voi olla. Isät eivät voinut määräillä lapsiaan eivätkä päälliköt heimonsa jäseniä. Mikään laki ei sitonut ketään muuten kuin vapaaehtoisesti. Syyllisiä ei rangaistu. Kenenkään ei tarvinnut pelätä henkensä tai omaisuutensa puolesta. Lallemantin mukaan järjestelmä kuitenkin toimi yllättävän hyvin. Rikoksen tapahduttua syyllinen ei saanut rangaistusta, vaan koko suvun velvollisuus oli hyvittää teko uhrille tai tämän suvulle. Tästä tietenkin seurasi, että suvun sisäinen sosiaalinen kontrolli oli vahva.

Intiaanien välillä oli varallisuuseroja, mutta heidän käsityksensä omaisuudesta oli toisenlainen kuin eurooppalaisten. Siihen ei kuulunut maaomaisuus, joka oli sukujen omistuksessa ja jota naiset kollektiivisesti viljelivät. Varallisuutta olivat esimerkiksi helminauhat ja –vyöt ja muut arvoesineet. Niitä saattoi käyttää poliittisiin tarkoituksiin, mutta niillä ei voinut ostaa toisilta työsuorituksia, kuten ei maataloustuotteillakaan. Intiaaneja voisi siis sanoa tasa-arvoisiksi, mutta he itse kuvasivat itseään vapaiksi. Tasa-arvo oli heille vapauden jatke – sen ilmenemismuoto.

Koska intiaaneilla ei ollut mitään keinoa pakottaa ketään tahtoonsa, he sopivat asioista avoimissa keskusteluissa. Niitä käytiin melkein päivittäin, joten kaikki oppivat perustelemaan näkemyksiään. Jesuiittojen mukaan intiaanit olivatkin kaunopuheisia ja teräväjärkisiä, joidenkin mielestä älykkäämpiä kuin eurooppalaiset.

Filosofi-valtiomies Kandiaronk

Ranskalainen aristokraatti Louis-Armand de Lom d’Arce, Baron de la Hontan, liittyi 17-vuotiaana Ranskan armeijaan ja lähetettiin Kanadaan vuonna 1683. Siellä Lahontan, kuten häntä kutsuttiin, oppi kaksi paikallista kieltä ja tutustui intiaanipäälliköihin, joista yksi oli Kandiaronk, huronien liittokunnan strategi. Jokainen Kandiaronkin tavannut, ystävä tai vihollinen, piti häntä kunnioitusta herättävänä henkilönä: rohkea soturi, loistava puhuja ja tavattoman taitava poliitikko. Lahontan kirjoitti kirjoja seikkailuistaan Kanadassa ja yhden keskusteluistaan Kandiaronkin kanssa (”Curious Dialogues with a Savage of Good Sense Who Has Travelled”, 1703).

Kandiaronk ei suhtautunut kristinuskoon vakavasti: ”Jos Jumala olisi alentunut tulemaan maan päälle, hän olisi tehnyt sen julkisesti, laskeutuen voittajana, loisteliaasti ja majesteettisesti. […] Hän olisi matkustanut maasta toiseen, tehnyt ihmetekoja ja antanut kaikille samat lait. Silloin meillä kaikilla olisi sama uskonto kaikissa maailman kolkissa. […] Sen sijaan meillä on 500 tai 600 erilaista uskontoa, joista teidän mukaanne ranskalaisten uskonto yksin on hyvä, pyhä ja tosi.”

Erityisesti Kandiaronk kritisoi yhteiskuntajärjestelmää ja rahataloutta: ”Itse en voi kuvitella, miten voisitte olla kurjempia kuin olette. Millaisia ihmisiä, millaisia olentoja eurooppalaiset ovat, että heidät täytyy pakottaa tekemään hyvää ja välttämään pahaa vain rangaistuksen pelosta? […] Uskon tämän johtuvan siitä, että erottelette sen, mikä on ’minun’ ja mikä ’sinun’. Väitän, että se, mitä kutsutte rahaksi, on kaikista paholaisista pahin, Ranskan tyranni, kaiken pahuuden lähde, sielujen kirous ja elävien teurastamo. Rahan maassa on yhtä vaikea säilyttää sielunsa kuin pysyä hengissä järven pohjassa. Raha on maailman pahimman käytöksen isä – ylellisyyden, irstauden, juonittelun, valheiden, petoksen, vilpillisyyden. Isät myyvät lapsensa, miehet vaimonsa, vaimot pettävät miehiään, veljet tappavat toisiaan, ystävät pettävät, ja kaikki rahan tähden. Tämän tähden, kerro minulle, emmekö me huronit olekin oikeassa, kun emme halua koskea tai edes katsoa hopeakolikkoa. […] Uskotko todellakin, että voisin kulkea [Pariisissa] täyden kukkaron kanssa ilman, että antaisin rahat välittömästi nälkäisille?” Kandiaronk uskoi, että Lahontankin olisi onnellisempi jos omaksuisi intiaanien elämäntavan. Hän jopa ehdotti, että koko Eurooppa pärjäisi paremmin, tai viimeistään seuraava sukupolvi, jos koko sen yhteiskuntajärjestelmä hajotettaisiin.

Sosiaalievoluution nykykäsityksen synty

Lahontanin kirjat käännettiin saksaksi, englanniksi, hollanniksi ja italiaksi, ja niistä otettiin uusia painoksia yli sadan vuoden ajan. Ne olivat eurooppalaisille kiehtovaa luettavaa. Jokainen oppinut Euroopassa tunsi ne. Ne synnyttivät myös jäljittelijöitä, kuten komedian ”L’Arlequin sauvage”, jota esitettiin vuodesta 1721 alkaen kahden vuosikymmenen ajan lähes joka vuosi. Melkein jokainen Ranskan valistuksen ajan merkkihenkilö käytti Lahontanin tekniikkaa esittämällä yhteiskuntakritiikkiä kuvitellun ulkopuolisen henkilön näkökulmasta. Ehkä lajityypin suosituin teos oli Madame de Graffignyn vuonna 1747 ilmestynyt ”Letters of a Peruvian Woman”, jossa inkaprinsessa arvostelee eurooppalaisen yhteiskunnan turhamaisuuksia ja naurettavuuksia sekä patriarkaalisuutta.

Nuori opiskelija ja tuleva ekonomisti A.R.J. Turgot piti tarinaa inkaprinsessasta vaarallisena. Hänen mielestään intiaanien vapaus ja tasa-arvo eivät olleet merkkejä paremmuudesta vaan huonommuudesta. Sellaisessa järjestelmässä jokaisen kotitalouden oli oltava omavarainen, siis yhtä köyhä. Yhteiskunnan kehittyessä teknologia edistyy. Silloin yksilöiden luonnolliset taidolliset ja älylliset erot alkavat merkitä enemmän, mikä johtaa monimutkaiseen työnjakoon. Kehitymme huronien kaltaisista yksinkertaisista yhteisöistä ”kaupallisiksi sivilisaatioiksi”, joissa joidenkin köyhyys – niin valitettavaa kuin se onkin – on edellytys yhteiskunnan kokonaisuuden vauraudelle.

Turgot kehitti teorian sosiaalievoluutiosta, jonka vaiheet ovat metsästys, paimentaminen, maanviljely ja lopulta nykyaikainen urbaani kaupallinen sivilisaatio. Siten nykyinen käsitys tuli artikuloitua ensimmäisen kerran suorana vastauksena intiaanien kritiikkiin. Teoria levisi ja omaksuttiin kaikkialla. Tasa-arvoiset yhteisöt ymmärrettiin nyt yhteiskunnallisen kehityksen alimmaksi askelmaksi, joka ei ollut yhteensopiva nykyaikaisen yhteiskunnan kanssa. Intiaanien kritiikki oli kohdistunut ensisijaisesti vapauden puutteeseen, mutta nyt huomio kiinnittyi enemmän tasa-arvoon.

Rousseaun vaikutus

Rousseau kirjoitti esseensä ”Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista” osallistuakseen kirjoituskilpailuun, kuten aiemmin mainittiin. Kilpailun aihe heijasteli ajankohtaista keskustelua salongeissa, joissa Rousseau liikkui. Essee oli varsin outo. Hän oletti, että ihmiset luonnontilassa elivät erillään toisistaan. Varsin ristiriitaisesti hän esitti ihmisten olevan luonnostaan hyviä mutta kuitenkin välttelevän toisiaan väkivallan pelossa. Puhuttu kieli ja yhteiskunnan muodostuminen alkoi rajoittaa ihmisten vapautta. Mutta varsinainen lankeemus tapahtui sillä hetkellä, kun yksityisomistus otettiin käyttöön. Rousseaun mallissa ihmisyhteisöjen kehityksessä oli kolme vaihetta: luonnontila, jolloin yksilöt elivät erillään; kivikausi, jolloin puhuttu kieli otettiin käyttöön; ja lopulta sivilisaatio metallurgian ja maatalouden keksimisen jälkeen. Jokainen vaihe laski moraalia.

Rousseau kyseli juuri samoja kysymyksiä kuin intiaanit ja yhtyi Kandiaronkin näkemyksiin siitä, että eurooppalaiset olivat julmia ja että yksityisomistus oli kaiken pahan alku ja juuri. Heidän eronsa oli vain siinä, että Rousseau ei osannut ehdottaa vaihtoehtoista mallia. Rousseau näytti tekevän täyskäännöksen aloittamalla konservatiivisesta lähtökohdasta, väittäen edistyksen johtavan moraalin laskuun, ja päätymällä kritisoimaan yksityisomistusta. Hänestä tuli monien konservatiivien arkkivihollinen. Voikin väittää, että hänen esseensä on vasemmiston perustamisdokumentti, vaikka oikeisto-vasemmistojakoa ei hänen aikaansa vielä ollut olemassa.

Vaikka Rousseau päätyi puolustamaan alkuperäiskansojen näkemyksiä, hän samalla teki näille karhunpalveluksen tuomitsemalla heidät kehityksen alimmalle askelmalle, vaikkakin siunaukselliselle. Häntä on syytetty ”jalon villin” myytin luomisesta, mikä ei pidä paikkaansa, mutta hän tuli tahtomattaan luoneeksi myytin ”lapsenomaisesta villistä”. 1800-luvun imperialistit omaksuivat tämän stereotyyppisen näkemyksen, lisäten siihen näennäistieteellisiä perusteluja. Myös John Locken ”Tutkielma hallitusvallasta” (”Second Treatise of Government”, 1690) sopi tähän tarkoitukseen. Siinä esitettiin, että maanviljelijä sekoittaa työpanoksensa maahan ja saa sillä perusteella omistusoikeuden. Laiskat alkuperäisasukkaat vain käyttivät maan hedelmiä, mutta eivät kehittäneet sitä. Heidän maansa ei siten kuulunut kenellekään ja oli siis otettavissa ”tuottavaan” käyttöön.

Tasa-arvo ja vapaus

Tasa-arvon määritelmä

”Vapaus, veljeys, tasa-arvo” oli Ranskan vallankumouksen iskulause. Näistä tasa-arvo on sittemmin muodostunut oleellisimmaksi. Mutta mitä sillä tarkasti ottaen tarkoitetaan? Mahdollisuuksien vai lopputulosten tasa-arvoa? Tasa-arvoa lain edessä? Pitäisikö kaikkien olla samanlaisia? Se lienee mahdotonta, koska olemme jo syntyessämme erilaisia fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltamme. Mutta pitäisikö kaikkien olla tasa-arvoisia ainakin tärkeimmissä: tuloissa, poliittisessa vallassa, kalorien saamisessa, asunnon koossa, henkilökohtaisen omaisuuden määrässä? Intiaaniyhteisöjä sanottiin tasa-arvoisiksi, vaikka miesten ja naisten välillä oli selkeä työnjako. Olivatko he silti tasa-arvoisia, jos saivat toimia vastuualueillaan itsenäisesti? Heimon vanhimpia kunnioitettiin ja heidän annettiin tehdä tärkeimmät päätökset. Oliko se tasa-arvoista, jos jokaisella kuitenkin oli vanhempana mahdollisuus päästä heimoneuvostoon?

Näihin kysymyksiin ei ole yleisesti hyväksyttyjä vastauksia. 1600-luvun filosofit spekuloivat luonnontilalla ja luonnonlaeilla riisumalla ajatuksissaan kaikki sivistyksen kerrokset pois. Tasa-arvoisia olivat ne, joilla ei ollut hallitsijoita, tuomareita, esimiehiä tai pappeja, eikä myöskään kaupunkeja, kirjoitustaitoa tai edes maataloutta. Tasa-arvoa ei silloinkaan osattu määritellä muuten kuin ilmeisimpien epätasa-arvon merkkien puutteena.

Tasa-arvon käsite on niin liukas, että siitä on vaikea saada otetta, ellei sitä yritä määritellä täsmällisemmin. Teoreettisesti tasa-arvoiseksi voisi ymmärtää yhteiskunnan, jossa

  1. ihmisillä on yhteinen käsitys siitä, mitkä asiat ovat erityisen tärkeitä, ja
  2. nämä asiat jakautuvat kaikille tasaisesti myös käytännössä.

Jos yhteiskunta on järjestetty tiettyjen keskeisten arvojen mukaan, kuten varallisuus, hurskaus, kauneus, tieto tai urheus, niin tasa-arvoisessa yhteiskunnassa kaikki (tai ainakin melkein kaikki) haluavat jakaa nuo arvot tasaisesti kaikille. Jos varallisuus on tällainen arvo, niin kaikkien pitäisi olla suunnilleen yhtä vauraita. Jos tieto on tällainen arvo, niin koulutuksen pitäisi olla kaikkien saatavilla yhtäläisesti.

Tämän määritelmän ilmeinen ongelma on, että eri yhteisöt voivat laittaa arvot aivan eri järjestykseen. Silloin niitä ei voisi juuri vertailla keskenään. Tämä pulma ratkeaa vain luomalla universaalit ja objektiiviset mittarit, kuten varallisuus ja toimeentulo. Koska metsästäjä-keräilijät eivät keränneet omaisuutta, heidät oletettiin tasa-arvoisiksi, käytännössä yhtä köyhiksi. Tästä lähtökohdasta kaikki alkaakin mennä vääjäämättä pieleen, kun yhteisölle kertyy ylijäämää ja siirrytään työnjakoon, jossa käsityöläiset, sotilaat ja papit voivat harjoittaa ammattiaan jollain siivulla ylijäämästä. Ennen pitkää heitä seuraavat kauppiaat, juristit ja poliitikot, jotka Rousseaun mukaan liittoutuvat suojatakseen etujaan. Tästä seuraa yksityisomistus ja valtion syntyminen. Edistys ei siis olisi yhteensopiva tasa-arvon kanssa.

Vapauden määritelmä

Intiaanien huoli taas ei ollut yksityisomaisuuden epätasainen jakautuminen vaan keskinäisen avun vähäisyys ja henkilökohtaisen vapauden menetys. Heidän ei tarvinnut huolehtia tasa-arvosta, koska he ymmärsivät sen olevan suora seuraus henkilökohtaisesta vapaudesta. He eivät osanneet edes kuvitella, miten omaisuus muuttuu vallaksi ja siten epätasa-arvon lähteeksi. Eurooppalaisille taas henkilökohtainen vapaus oli sidottu omistukseen ja muuttui helposti vapaudeksi toisten kustannuksella, koska siihen liitettiin myös riippumattomuus muista. Se taas oli intiaaneille käsittämätöntä. Heille henkilökohtainen vapaus ja keskinäinen solidaarisuus eivät olleet ristiriidassa. Heidän mielestään jokaisella oli oikeus tiettyihin perustarpeisiin, kuten ruokaan, vaatteisiin ja asumiseen. Ilman niitä ei ollut varsinaisesti vapauttakaan, oli vain selviämistä.

Aiemmin mainittu isä Lallemant kuvasi intiaaneja ”vapaiksi ihmisiksi”, jotka seurasivat päälliköitään vain, jos halusivat. Johtaja ei toisaalta ole johtaja, jos ei voi pakottaa ketään noudattamaan määräyksiään. Intiaanien järjestelmä auttaa ymmärtämään tasa-arvon käsitteeseen liittyvää sekaannusta. Hierarkia voi syntyä, mutta jäädä kuitenkin teatraaliseksi ja liittyä vain kapeaan elämänlohkoon. Silloin se ei välttämättä vie ihmisiltä vapautta eikä tasa-arvoa. Vapautta ei menetettykään silloin, kun päälliköt ja kuninkaat ilmaantuivat, vaan vasta silloin, kun heitä ei enää saanut saattaa naurunalaiseksi. Intiaanit ja monet muut alkuperäiskansat usein vain olettivat kaikille kuuluvan syntymäoikeutena kolme vapautta:

  1. vapaus muuttaa pois asuinympäristöstään,
  2. vapaus olla noudattamatta käskyjä, ja
  3. vapaus muovata sosiaalista järjestystä.

Työnteko

Intiaanien vapauskäsitys johti järjestelmään, jossa kaikki yhdessä tehty työ oli vapaaehtoista ja sopimuksenvaraista. Euroopassa omaisuus toi henkilökohtaista vapautta ja mahdollisuuden teettää työt muilla. Työstä kieltäytyminen saattoi olla mahdollista vain teoriassa, koska toimeentulo edellytti työntekoa. Kun työn otti vastaan, se oli normitettua komentoketjuineen ja työaikoineen. Työ järjestettiin tehokkuuden eikä vapauden perusteella. 1800-luvulla alettiin uskoa teknologian lopulta vapauttavan ihmiset raatamiselta. Jotkut uskoivat sen olevan jo tapahtumassa. Alettiin väittää hobbeslaisittain, että primitiiviset ihmiset olivat kamppailleet koko elämänsä ajan ja että pitkät työajat tehtaissa olivat todellisuudessa helpotus menneisiin aikoihin verrattuna.

Tämä käsitys vallitsi pitkään, kunnes vuonna 1968 Marshall Sahlin julkaisi esseen ”The Original Affluent Society”, josta tuli ehkä antropologian vaikutusvaltaisin teksti. Siinä hän käänsi vanhan uskomuksen päälaelleen. Hän esitti, että työn määrä oli lisääntynyt eikä vähentynyt. Lisäksi hän väitti, että ihmiset eivät ennen olleet köyhempiä kuin nykyajan kuluttajat vaan elivät yltäkylläisyydessä. Tietenkään entisinä aikoina ei ollut kaikkia kulutustavaroita, mutta oman aikansa mittapuulla ihmiset olivat rikkaita. Metsästäjä-keräilijät käyttivät työntekoon vain kahdesta neljään tuntia päivässä. ”Miksi viljelisimme, kun maailmassa on niin paljon mankettipähkinöitä?”, kysyi erä !kung-kansan jäsen. Sahlinin mukaan tässä ei ollut kyse tietämättömyydestä vaan tietoisesta valinnasta: keräilijät olivat päättäneet säilyttää elämäntapansa ja vapaa-aikansa sen sijaan, että olisivat siirtyneet työläämpään maanviljelyyn.

Why should we plant, when there are so many mongongo nuts in the world?

member of !Kung people

Sahlinin näkemys on pääpiirteissään oikea, mutta hänen aineistonsa koostui vain kolmesta alkuperäiskansasta ja hän vain oletti kaikkien muidenkin eläneen samalla tavalla. Siinä mielessä hänen esseensä voi luokitella spekulatiiviseksi esihistoriaksi. Samoin kuin maanviljelyksestä kieltäytyminen on tietoinen päätös, niin on myös maanviljelykseen siirtyminen. Monet kansat tekivät myös näitä päätöksiä. Monet kansat olivat myös järjestäytyneet ennen maatalouteen siirtymistä aivan eri tavalla kuin Sahlinin aineistossa.

Yksityisomaisuuden synty

Rousseau ja Kandiaronk olettivat yksityisomistuksen olevan kaiken pahan alku ja juuri. Emme voi tietää tarkasti, millaisia omistamisen muotoja oli jääkauden jälkeisissä yhteisöissä. Monet niistä elivät alueilla, joilla toimeentulo oli helppoa. Todennäköisesti rituaaleihin liittyvät pyhät esineet tai etuoikeudet, immateriaalioikeudet, olivat joka tapauksessa henkilökohtaisia. Etuoikeus saattoi olla vaikkapa salainen kaava, oikeus esittää tietty tanssi tai ommella asuun tietty kuvio. Esimerkiksi pygmit ja hadzat Afrikassa saavat initiaatioriiteissä pyhiä esineitä, jotka piilottavat huolellisesti metsään ja ottavat esille vain rituaaleissa. Papua-Uudessa-Guineassa ja Amazoniassa on samantyyppisiä käytäntöjä pyhille fallossymboleille. Jos yksityisomistuksella on alkuperä, niin se liittynee pyhään.

Émile Durkheim määritteli pyhän sellaiseksi, joka on otettu erilleen: poistettu maailmasta ja nostettu jalustalle, joskus kirjaimellisesti, joskus kuvaannollisesti, koska sillä on näkymätön yhteys korkeampiin voimiin. Selkein esimerkki on polynesialainen tabu, jonka merkitys on ”ei saa koskettaa”. Yksityisen omaisuuden tärkein merkki on juuri tämä. Esimerkiksi autonomistaja yksin voi päättää kuka pääsee autoon. Lähes kaikki muu auton suhteen on tiukasti säänneltyä, mutta vain omistaja määrää, kuka voi astua sisään. Autoa vain ei ole pyhitetty jumalille vaan omistajalle.

Roomalaisessa oikeudessa, johon melkein kaikki oikeusjärjestelmät perustuvat, omistukseen liittyi kolme oikeutta:

  • usus, oikeus käyttää
  • fructus, oikeus nauttia omaisuuden tuotosta, kuten puun hedelmistä, ja
  • abusus, oikeus vahingoittaa tai hävittää

Jos omaa vain kaksi ensimmäistä oikeutta, mistä käytetään termiä usufruct, se ei ole vielä todellista omistamista. Yksityisomistus toteutuu vasta, kun voi laiminlyödä omaisuuden tai hävittää sen kokonaan.

Roomalaisen oikeuden käsityksen mukaan omaisuus on pyhitetty omistajalle. Monilla alkuperäiskansoilla omistamiseen liitettiin hallinta ja huolenpito (usufruct), mutta ei missään nimessä hävittämistä (abusus). Esimerkiksi Amazonian alkuperäisasukkailla millä tahansa voi usein olla omistaja, järvistä ja vuorista kasvilajeihin, metsiköihin ja eläimiin. Se, millä ei ollut omistajaa, oli paljaana ilman suojaa. Australiassa ja Pohjois-Amerikassa jokainen klaani omisti jonkin eläinlajin, kuten karhun, hirven tai kotkan, mutta se tarkoitti nimenomaista kieltoa metsästää tai vahingoittaa. Klaanien rituaaleissa oman eläinlajin olemassaoloa ja kukoistusta juhlittiin ja edistettiin.

Epätasa-arvon synty

Tietenkin on olemassa yhteys paikalleen asettumisen, väestön kasvun, tuotannollisen ylijäämän ja pakottavan hierarkian välillä. Tuon yhteyden mekanismi on kuitenkin epäselvä. Nykyihmiset pitävät itseään vapaina ja tasa-arvoisina, koska heillä ei ole poliittisia yliherroja, mutta silti talouselämässä käytetään tiukkoja komentoketjuja. Ehkä juuri siksi keskustelu epätasa-arvon synnystä on keskittynyt taloudelliseen vaihdantaan ja työhön.

One must simplify the world to discover something new about it. The problem comes when, long after the discovery has been made, people continue to simplify.

Ehkä tasa-arvo ei olekaan oleellisin arvo verrattuna esimerkiksi kaikkien nauttimaan vapauteen, arvokkuuteen tai osallistumismahdollisuuteen. Graeberin ja Wengrowin tarkoituksena oli hakea vastausta epätasa-arvon syntyyn, mutta he päätyivät hakemaan vastausta siihen, miten ihmiskunta päätyi nykytilaansa. He havaitsivat viimeaikaisten arkeologisten löytöjen kertovan, että ihmiset ovat pitkään osanneet kuvitella erilaisia sosiaalisia järjestelmiä ja kokeilleetkin niitä – jopa vuodenaikojen mukaan. Nämä löydöt eivät ole mitenkään kiistanalaisia, mutta toistaiseksi niiden pohjalta ei kuitenkaan ole luotu uutta synteesiä ihmiskunnan esihistoriasta. Graeberin ja Wengrowin kirjan voi nähdä yrityksenä aloittaa sen tekeminen. Seuraavissa kappaleissa murretaankin monia myyttejä esihistoriastamme.

Kivikauden sosiaaliset rakenteet

Ihmiskunnan esihistoria

Useimmilla kansoilla on omat luomismyyttinsä. Joskus kauan sitten maailma oli toisenlainen: kalat ja linnut osasivat puhua, eläimet saattoivat muuttua ihmisiksi ja ihmiset eläimiksi. Siihen aikaan syntyi kokonaan uusia asioita, kuten tuli, ruoanvalmistus, avioliittoinstituutio ja kotieläinten pitäminen. Sen jälkeen maailma oli valmis ja ihmiset tuomittiin toistamaan näitä samoja asioita ilman mahdollisuutta muuttaa maailmaa yhtä radikaalisti. Näissä tarinoissa on totuuden siemen, sillä kauan sitten, ehkä kolme miljoonaa sitten, ihmiset eivät eronneet eläimistä. Sen jälkeen kaikki nuo uudet asiat keksittiin ja otettiin käyttöön. Emme vain tiedä milloin. Tiedämme suurimmasta osasta esihistoriaamme vain hyvin vähän. Tarinoihin sisältyy myös virheellinen oletus: kehitys ei koskaan lakannut vaan jatkui luomismyyttien jälkeenkin – muuten emme olisi tässä missä nyt olemme.

Nykyihmiset ilmaantuivat aluksi Afrikkaan. Sieltä he lähtivät leviämään Euraasiaan tavaten siellä neandertalin- ja denisovanihmisiä, joiden kanssa risteytyivät. Vasta noin 40 000 vuotta sitten olimme ainoa jäljellä oleva ihmislaji. Siihen saakka kaikki oli erilaista kuin nykyisin, kasvillisuutta ja eläinkuntaa myöten. Todisteita on liian vähän, jotta voisimme päätellä, miten silloin elettiin. Tiedämme vain, että ihmiset elivät monenlaisissa ympäristöissä rannikoilta vuoristoihin ja sademetsistä savanneille. Fyysiset erot olivat nykyisiä suuremmat ja sosiaaliset erot kaiken todennäköisyyden mukaan myös. Siinä mielessä ei ole olemassa ”alkuperäistä” ihmisyhteisöä.

Vielä 1990-luvulla oletettiin, että noin 45 000 vuotta sitten tapahtui jonkinlainen luovuuden syttyminen, jota on kutsuttu myöhäispaleoliittiseksi vallankumoukseksi. Viime aikoina on kuitenkin päädytty siihen, että kyse on vain illuusiosta. Todisteita luonnollisesti löytyy enemmän myöhemmiltä kausilta kuin aiemmilta, mikä vääristää kuvaa. On esitetty teoria jopa viisausparadoksista (sapient paradox), jonka mukaan jokin mutaatio olisi muuttanut ihmisen kulttuurista kapasiteettia, mutta sitä ei voi enää pitää uskottavana.

Uusimmat tiedot myöhäispaleoliittisen kauden (50 000 – 15 000 eaa.) kulttuureista uhmaavat perinteistä käsitystä tasa-arvoisista metsästäjä-keräilijä yhteisöistä. Osa arkeologeista onkin omaksunut vastakkaisen käsityksen, jonka mukaan jääkauden yhteisöt olisivat olleet hierarkkisia. Kädellisille sukulaisillemme on tyypillistä hallitsevuus ja alistuvuus, ja epäilemättä mekin kannamme sellaisia geenejä edelleen mukanamme. Meidät kuitenkin erottaa apinoista se, että voimme tietoisesti päättää olla käyttäytymättä liian kilpailuhenkisesti. Eri puolilta maailmaa onkin tunnistettu useita erilaisia taktiikoita, joilla isottelijat palautetaan maan pinnalle. Heidät voidaan saattaa naurunalaisiksi, häpäistä tai karkottaa. Gorillat eivät pilkkaa urosta, joka rummuttaa rintaansa, mutta ihmiset tekevät niin jatkuvasti. He osaavat selvästikin kuvitella, miten kävisi, jos isottelijoita ei laitettaisi ruotuun. Aristoteles oli oikeassa kuvatessaan ihmistä ”poliittiseksi eläimeksi”. Jos hylkäämme ajatuksen lapsenomaisista villeistä, olisi outoa, jos ihmiset eivät olisi kokeilleet erilaisia sosiaalisia järjestelmiä.

Kivikauden julkiset työt

Vastoin perinteistä oletusta metsästäjä-keräilijät ovat järjestäneet suuria hautausseremonioita ja rakentaneet monumentteja, joihin on tarvittu paljon suurempi määrä ihmisiä kuin yksittäisissä ryhmissä on ollut. Noin 30 000 vuotta vanhoista haudoista on löytynyt esimerkiksi helmiä, joiden valmistaminen on vaatinut arvioiden mukaan 10 000 työtuntia, ja harvinaisia materiaaleja, joita on tuotu pitkien matkojen takaa.

Göbekli Tepen monumentti Turkissa on rakennettu noin 9000 vuotta eaa. Se koostuu T:n muotoisista kivipilareista, joista osa on yli viisi metriä korkeita. Niitä on yhteensä yli 200. Jokainen niistä on yksilöllinen veistos, johon kaiverrettu kuvia vaarallisista pedoista, myrkyllisistä käärmeistä ja saaliseläimistä. Myös Keski-Euroopasta on paikannettu isoja monumentteja ajanjaksolta 25 000 – 10 000 eaa. Tällaiset rakennelmat ovat vaatineet suunnittelijoita, työnjohtajia, käsityöläisiä ja suuren määrän lihasvoimaa. Suomessakin on jätinkirkkoja, joista suurin on Raahessa oleva Kastelli.

Vuodenaikojen mukaan muuttuvat sosiaaliset rakenteet

Hautojen ja monumenttien rakentajat eivät eläneet hierarkkisissa yhteisöissä kaiken aikaa. Suurin osa heistä näyttää vaihdelleen elämäntapaansa vuodenaikojen mukaan. He keräytyivät yhteen tiettyyn aikaan vuodesta ja hajautuivat pieniksi metsästäjä-keräilijäryhmiksi sen jälkeen. Samoin toimivat englantilaiset Stonehengen megaliiteistä koostuvan kivikehän rakentajat noin 3000 eaa. He olivat aiemmin harjoittaneet maataloutta, mutta jostain syystä hylänneet viljelyn ja palanneet keräilijöiksi, tosin jatkaen sikojen ja nautojen pitämistä.

Eräät inuiitit jakautuivat kesäisin 20 – 30 hengen ryhmiin kalastamaan ja metsästämään yhden miespuolisen vanhimman johdolla. Jokainen piti omaisuutensa erillään ja vanhimmalla oli pakottava, joskus tyrannimainen, valta muiden yli. Talvella, kun hylkeet ja valaat parveilivat arktisilla rannoilla, kaikki muuttui. Inuiitit keräytyivät yhteen ja rakensivat taloja puusta, valaan luista ja kivistä. Näissä taloissa vallitsi tasa-arvo, altruismi ja kollektivismi. Varallisuus jaettiin ja puolisot vaihtoivat partnereita merenjumalattaren suojeluksessa.

Kanadan luoteisrannikon kwakiutleilla järjestys oli päinvastainen. He keräytyivät talvella hierarkkiseen muotoon. Perinnölliset jalosukuiset pitivät hovia, hallinnoivat tavallista kansaa ja orjia, ja järjestivät mahtipontisia juhlia. Kesäksi taas jakauduttiin pienempiin ryhmiin, joissa edelleen säilyi luokkajako, mutta paljon epämuodollisemmin. Ihmisillä oli jopa eri nimi talvella ja kesällä. Sekä sosiaalinen järjestys että ihmisten identiteetti näyttivät vaihtuvan vuodenajasta toiseen.

Tasankojen intiaanit keräytyivät yhteen loppukesän ja alkusyksyn ajaksi. Silloin heillä oli poliisivoimat pitämässä järjestystä täysin valtuuksin esimerkiksi vangita, sakottaa ja ruoskia. Muuna aikana heimoa ei käytännössä ollut olemassa, vaan ihmiset hajosivat pieniin liikkuviin ryhmiin. Intiaanit tiesivät jotain valtion vallasta vaikka eivät koskaan perustaneet sellaista. He olivat poliittisesti hyvin tietoisia ja kierrättivät esimerkiksi poliisivaltuuksia klaanilta toiselle vuosittain. He selvästi osasivat kuvitella vallan keskittämisen vaaran ja välttää sitä. Tällaiset sosiaaliset järjestelmät asettavat kyseenalaiseksi perinteisen ajatuksen evoluutiosta ryhmistä heimoiksi ja edelleen päällikkökunniksi ja valtioiksi.

Erilaistuminen

Kulttuurialueet

Usein oletetaan, että tavat ja taidot levisivät, diffusoituivat, naapurikansalta toiselle. Sitäkin tapahtui, mutta lisäksi yksilöt saattoivat vaeltaa pitkiä matkoja ja levittää tietoa, kuten tietysti myös geenejään. Esimerkiksi Australian aboriginaalien kulttuurialue oli tuhansia kilometrejä pitkä. Yksilö saattoi kulkea puoli manteretta aivan uudelle kielialueelle ja silti löytää samanlaisia toteemeja kuin kotona. Sen lisäksi muodostui vierekkäisiä kulttuurialueita, jotka erosivat toisistaan merkittävästi. Kyse ei ollut välttämättä etnisistä tai kielellisistä ryhmistä (ethnolinguistic) tai edes toisenlaisista ympäristöolosuhteista – eikä varsinkaan tietämättömyydestä.

Kulttuurialueet tekivät usein tietoisesti erilaisia valintoja, vaikka hyvin tuntevat toistensa tavat. Tällainen erilaistuminen ilmeisesti lisääntyy, kun väestöntiheys kasvaa. Jokainen ryhmä haluaa olla yksilöllinen, siis hiukan erilainen kuin naapuri (micro-differentiation) tai kokonaan erilainen, jos kyseessä on kilpailija. Klassinen historiallinen esimerkki on antiikin Ateenan ja Spartan kaupunkivaltioiden erilaisuus ja kilpailu 400-luvulla eaa.

Amerikan länsirannikon kulttuurialueet

Kalifornian ja Pohjois-Amerikan luoteisosan intiaanikansat muodostivat mielenkiintoisen parin. Vaikka ne asuivat vierekkäisillä kulttuurialueilla, ne olivat toistensa vastakohtia melkein joka suhteessa. Pohjoisessa pääelinkeino oli kalastus, merinisäkkäiden ja riistan pyydystäminen sekä keräily. Talvisin asuttiin kylissä, joissa harjoitettiin monimutkaisia seremonioita, ja kesäisin liikuttiin pienissä ryhmissä ruoanhankintaan keskittyen. Käsityötaidot olivat pitkälle kehittyneet. Naamiot, astiat, heimopäähineet, toteemipaalut, talot ja kanootit oli erittäin taidokkaasti valmistettuja ja niiden koristeet maailman hienoimpien joukossa. Yksilölliset taide-esineet olivat arvokkaita, mutta rahaa ei käytetty. Heimot olivat soturiaristokratioita, jotka ryöstelivät toisiaan. Sen seurauksena huomattava osa väestöstä oli orjia.

Etelässä, Kaliforniassa, jossa kasvi- ja eläinkunta ovat hyvin monipuolisia, useimmat heimot olivat kalastajia ja metsästäjiä, mutta sen lisäksi hyödynnettiin valtavaa määrää luonnonantimia, etenkin pähkinöitä ja tammenterhoja. Tuotteita vaihdettiin heimojen välisillä kauppamarkkinoilla. Alueella puhuttiin monia, keskenään hyvinkin erilaisia kieliä. Taiteelliset perinteet erosivat täysin pohjoisen koristeellisuudesta. Talot olivat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Naamioita tai veistoksia ei tehty. Esteettinen aktiviteetti keskittyi lähinnä kuviollisiin koreihin, joita käytettiin ruoan säilyttämiseen ja tarjoiluun. Kalifornialaiset olivat tasa-arvoisia. Epätavallista kyllä, he käyttivät rahaa suurin piirtein samalla tavalla kuin nykyisinkin: ostamiseen, vuokraamiseen ja lainaamiseen. Orjia ei käytetty käytännössä lainkaan.

Nämä erot eivät voi olla sattumanvaraisia. Länsirannikon kulttuurialueet alkoivat jossain vaiheessa määritellä itsensä toistensa vastakohtina. Selvästikään yhteisön kompleksisuudesta ei seurannut epätasa-arvo. Myöskään raha ei ratkaissut. Etelässä kansat olivat tasa-arvoisia ja käyttivät rahaa, mutta pohjoisen kansat olivat hierarkkisia orjatalouksia ilman rahaa.

Pohjoisen aristokratia oli ehkä syntynyt sotimisen yhteydessä. Kansalaiset olivat kuitenkin vapaita ja saivat vapaasti siirtyä toisen aristokraatin joukkoihin, jos eivät olleet tyytyväisiä. Aristokraateilla ei siten ollut keinoja pakottaa kansalaisia kalastuksen vaatimiin perkuu-, kuivaus- ja säilömistöihin. Siihen tarvittiin orjia. Etelässä taas sotiminen oli käytännössä estetty, koska voittajan piti maksaa kompensaatio jokaisesta kaatuneesta aivan samalla taksalla kuin murhatun omaisille. Orjia ei sopinut käyttää, koska puritaaniset arvot nostivat työnteon kunnia-asiaksi.

Kulttuurialueiden erot tulevat esille perinteisessä tarinassa, jota chetco-kansa kertoi 1870-luvulla. Se asui nykyisessä Oregonissa, pohjoisen ja eteläisen kulttuurialueen välissä. Tarinan mukaan chetcojen esivanhemmat olivat tulleet pohjoisesta kanooteilla, kun alueella oli asunut kaksi kansaa. Toiset olivat chetcojen itsensä kaltaisia sotaisia ihmisiä, jotka hävitettiin nopeasti. Toiset kieltäytyivät taistelemasta, joten heitä ei tapettu vaan alistettiin orjiksi. Nämä ”wogiet” olivat pienikokoisia ja valkoisia. He olivat taitavia korien, köysien ja kanoottien valmistajia, ja heillä oli monia metsästys- ja kalastusmenetelmiä, jotka olivat chetcoille entuudestaan tuntemattomia. Kun orjat tekivät kaiken työn, chetcot itse tarinan mukaan laiskistuivat ja lihoivat. Eräänä yönä, suuren juhlan aikana, wogiet pakkasivat tavaransa ja pakenivat, eikä heitä nähty sen koommin. Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat, chetcot olettivat heidän olevan takaisin palanneita wogieita.

Tarina näyttäisi olevan moraliteetti. Chetcot alistivat wogiet, mutta samalla laiskistuivat ja lihoivat itse niin, etteivät enää tavoittaneet paenneita orjiaan. Näiden pasifismi, työteliäisyys sekä metsästys- ja käsityötaidot osoittautuvat tarinassa tavoiteltaviksi hyveiksi. Tarinaan on pakattu paljon syitä, joiden vuoksi etelän kansat halusivat erottua pohjoisen kansoista. Orjatyön käyttämistä kannatti välttää ja tehdä itse ahkerasti töitä, ettei tullut laiskaksi ja lihavaksi. Varakkailla Kalifornian yurokeilla oli tapana kokoontua päivittäin saunaa vastaavaan hikimajaan, jossa usein ensimmäiseksi ryömittiin pää edellä kapeasta aukosta sen todistamiseksi, että ei ollut lihonut.

Maatalouden alku

Hedelmällinen puolikuu Lähi-idässä on yksi niistä alueista, joilla maatalous aloitettiin. Itse asiassa se koostuu kahdesta erillisestä kulttuurialueesta. Toinen on ylänköalue Taurus- ja Zagrosvuorilla, ja toinen alankoalue Välimereltä vuorten juurelle. Molempiin kehittyi asutuksia erikokoisine kylineen ja julkisine rakennuksineen, joita käytettiin rituaaleihin ja seremonioihin. Molemmissa aloitettiin kasvien viljely ja karjanhoito. Kulttuurit ajautuivat kuitenkin eri suuntiin samaan tapaan kuin Pohjois-Amerikan länsirannikolla.

Ylängölle kehittyi sosiaalinen hierarkia, mutta alangon yhteisöt olivat tasa-arvoisia. Kulttuurialueiden välillä käytiin kauppaa, mistä todisteena ovat vuorilta rannikolle, ja päinvastoin, kulkeutuneet arvoesineet. Oletettavasti ihmiset eri kulttuurialueilla tunsivat hyvin toistensa tavat, mutta päättivät elää toisin. Ylängöllä rakennettiin suuria kivimonumentteja. Symbolismi ilmentää miehistä viriliteettiä. Alangolla taas ei ollut monumentteja ja taide-esineet esittivät naisia.

Alangolla käytiin paljon keskinäistä kauppaa, aivan samoin kuin Kaliforniassa, koska luonnonolosuhteet vaihtelivat ja eri alueilla kannatti erikoistua eri kasveihin. Maanviljelys näyttää alkaneen kokeilemalla ja ”harjoittelemalla” eri tuotteiden viljelyä. Ylängöllä aloitettiin karjanhoidolla, joka täydensi perinbteistä metsästystä. Viljely jäi pitkäksi aikaa pienimuotoiseksi täydentämään keräilyä.

Usein puhutaan maatalousvallankumouksesta, mutta viimeaikaiset todisteet viittaavat siihen, että villien viljalajien jalostuminen kesti noin 3000 vuotta (10 000 – 7000 eaa.). Aluksi hyödynnettiin tulvivien vesistöjen luonnollista maanmuokkausta ja lannoitusta. Vetäytyneen tulvaveden paljastamalle maalle oli helppo kylvää siemenet etenkin alangolla. Tällainen viljely oli pienimuotoista. Ei tarvinnut raivata metsää, kitkeä rikkaruohoja tai rakentaa kivi- ja maavalleja monimutkaisempia kastelujärjestelmiä. Maan omistaminen ei ollut tärkeää, koska tulvapaikat saattoivat vaihdella vuodesta toiseen. Viljelytapa suosi kollektiivista maan omistusta.

Tällaisilla alueilla ihmiset joutuivat tekemisiin mutaisen maan ja saven kanssa, ja oppivat hiljalleen hyödyntämään sen ja olkien ominaisuuksia rakennuksissa, uuneissa, huonekaluissa ja eristämisessä. Keraamisia esineitä opittiin valmistamaan vasta myöhemmin. Siirtyminen maatalouteen kesti pitkään, mutta sen aikana kehittyivät myös monet muut asiat, kuten arkkitehtuuri, matematiikka, uskonto ja sukupuoliroolit.

Ensimmäiset maataloutta käyttöön ottaneet kansat eivät suinkaan rynnänneet siihen. Maataloutta ennemminkin kokeiltiin ja harjoiteltiin perinteisiä elinkeinoja täydentävänä toimintana alangoilla. Ylängöillä oli tarjolla yllin kyllin villin luonnon resursseja, joten siellä oli vielä vähemmän kannustimia harjoittaa muuta kuin karjanhoitoa ja pienimuotoista viljelyä muutamilla lajikkeilla. Tässä vaiheessa ei tietenkään ollut tarvetta yksityistää maata tai perustaa uutta yhteiskuntaluokkaa huolehtimaan siitä. Maatalous toimi paremmin kollektiivisena aktiviteettina, mikä ei ole ollut kovin poikkeuksellinen järjestely myöhemminkään. Venäläinen kyläyhteisö, mir, on tunnettu esimerkki, joka säilyi 1900-luvulle saakka, mutta muuallakin Euroopassa sitä sovellettiin, Skotlannin ylämailta Balkanille saakka.

Maatalousvallankumouksesta puhuminen on liioittelua myös muualla maailmassa. Meksikossa kurpitsaa ja maissia viljeltiin jo 7000 eaa., mutta peruselintarvikkeita niistä tuli vasta 5000 eaa. Pohjois-Amerikassa alettiin viljellä paikallisia viljakasveja 3000 eaa., mutta tosissaan vasta 1000 eaa. Hirssin viljelyn aloittamisesta 8000 eaa. kesti 3000 vuotta ennen kuin siitä tuli keskeistä ravintoa Keltaisellajoella. Samoin riisin viljelyn kehittyminen kesti 1500 vuotta Jangtse-joella.

Maatalouden kehittyminen

Perinteisesti on uskottu, että maatalous alkoi muutamalla ydinalueella, jonne sittemmin syntyi suuria, poliittisesti keskusjohtoisia yhteiskuntia. Arkeologiset todisteet ovat muuttaneet tämän käsityksen. On tunnistettu 15 – 20 toisistaan riippumatonta syntysijaa, joilla oli erilaisia kehityskulkuja, mutta missään kehitys ei ollut lineaarista.

Usein historiankirjoissa saatetaan sanoa esimerkiksi, että ”viljelykasvit ja karja levisivät nopeasti koko Euraasiaan”. Se ei pidä paikkaansa, koska karjaa ja viljelykasveja ei voinut niin vain siirtää paikasta toiseen ilman mittavia ponnistuksia, eikä niihin ollut valmiuksia silloin, kun maataloutta vasta opeteltiin. Tavallisempaa oli kokeilla maataloutta pienimuotoisesti, mahdollisesti hylätä se ja kokeilla myöhemmin uudestaan ehkä toisilla lajikkeilla tai viljelytavoilla.

Ensimmäiset maatalouteen keskittyneet kansat olivat usein altavastaajia. Ne siirtyivät alueille, jotka eivät kelvanneet metsästäjille, kalastajille tai keräilijöille. Yksi tällainen alue on Saksan ja Itävallan lössimailla. Noin 5500 eaa. sinne syntyneeseen nauhakeraamiseen kulttuuriin lukeutuvat kansat aloittivat maatalouden ensimmäisten joukossa Euroopassa. Heidän yhteisönsä vaikuttavat olleen aluksi melko tasa-arvoisia. Perheiden asunnot, puiset pitkätalot, olivat suunnilleen samankokoisia 5000 eaa. saakka, jolloin eroja alkaa ilmaantua. Kulttuuri kukoisti ja väestö kasvoi nopeasti, kunnes 5000 – 4500 eaa. välisellä ajanjaksolla väestö romahti. Jäljellä on joukkohautoja. Maatalous alkoi uudelleen vasta 1000 vuotta myöhemmin.

Afrikassa maatalouteen siirryttiin 5000 – 4000 eaa. Niilin alueella. Siellä keskityttiin karjatalouteen ja viljely jäi pienimuotoiseksi. Uudessa-Kaledoniassa alettiin viljellä mukulakasveja ja hedelmiä sekä kesyttää kotieläimiä, erityisesti sikoja mutta myös koiria, kanoja ja rottia, 1600 – 500 eaa. Sieltä maatalous levisi aiemmin asumattomille saarille, kuten Fidžille, Tongalle ja Samoalle.

Nämä kolme esimerkkiä saattavat vaikuttaa kovin erilaisilta, mutta niillä on kaksi yhtäläisyyttä. Ensiksikin kaikissa niissä maatalouteen sitouduttiin tosissaan. Toiseksi maatalous alkoi asumattomalla alueella. Niilin alueen karjankasvattajat olivat liikkuvia, mutta hekin välttivät asuttuja alueita, kuten Niilin suistoa, Sudania ja suuria keitaita.

Kaikkialla maataloudesta ei oikein koskaan tullut pääelinkeinoa. Etelä-Amerikassa kokeiluja ja luopumisia tapahtui paljonkin. Sen tyyppinen toiminta jatkui Brasiliassa Mato Grosson alueella 1900-luvulle saakka. Siellä sadekausi vietettiin jokivarren kylissä viljellen monia kasveja puutarhoissa varsin rennosti pienellä työmäärällä. Kuivalla kaudella kylät hylättiin ja hajauduttiin pieniin ryhmiin metsästämään ja keräilemään. Tämä käytäntö näyttää jatkuneen tuhansia vuosia ja muistuttaa maatalouden alkua hedelmällisen puolikuun alueella.

Kaupunkien synty

Varhaiset kaupungit

Suuret sosiaaliset yksiköt ovat aina kuvitteellisia. Ihmisen suoraan kokemuspiiriin kuuluvat henkilöt, kuten perhe, ystävät, naapurusto ja työyhteisö, ovat eri asia kuin suuremmat kokonaisuudet, kuten imperiumit, valtiot ja kaupungit, jotka ovat pitkälti olemassa vain mielessämme. Emme välttämättä ole vierailleet edes kotikaupunkimme kaikissa kaupunginosissa, mutta osaamme kuvitella millaista ja millaisia ihmisiä siellä suurin piirtein on. Pienet yhteisöt ovat siis meille ”luonnollisia” ja osaamme toimia niissä tasa-arvoisesti. Tästä on ajateltu seuraavan, että suuret yksiköt ovat ”epäluonnollisia” emmekä ole sopeutuneet niihin psykologisesti.

Very large social units are always, in a sense, imaginary.

Mielikuvituksemme osaa kuitenkin järjestää erikokoiset sosiaaliset yksiköt sisäkkäin samaan tapaan kuin venäläisessä maatuskanukessa. Perusyksikkö on ydinperhe. Viidestä kuudesta sellaisesta on muodostunut aikanaan metsästäjä-keräilijäryhmä. Samalla alueella liikkuvat ja toisensa tuntevat ryhmät ovat muodostaneet noin 150 henkilön klaanin. Tätä Dunbarin lukua suurempia yksiköitä, kuten heimoja, on voinut muodostua, mutta niiden keskinäinen solidaarisuus ei enää ole ollut samaa luokkaa kuin pienemmissä yksiköissä ja niissä on syntynyt helpommin konflikteja.

Oletetun konfliktiherkkyyden takia kaivattu selitystä sille, kuinka isot yksiköt, kuten kaupungit, ovat ylipäätään mahdollisia. On oletettu, että on tarvittu vääjäämättä byrokratiaa, varastointi- ja jakelulaitoksia, työpajoja ja esimiehiä, ja kirjoitustaitoa. Ennen pitkää ihmiset olisivat alkaneet jakautua yhteiskuntaluokkiin ja muodostaneet valtion. Aiemmat tiedot Egyptistä, Mesopotamiasta, Kiinasta ja Väli-Amerikasta näyttivät tukevan teoriaa, että sivilisaatio tulisi yhtenä pakettina. Ilman pakettia ei voisi olla sivilisaatiota. Uusimmat todisteet viittaavat kuitenkin eri suuntaan: varhaisista kaupungeista yllättävän harvoissa on merkkejä autoritäärisestä hallinnosta.

Melkein kaikkialla ensimmäiset kaupungit rakennettiin jonkinlaisen yhteisesti hyväksytyn mallin mukaan. Rakennukset eivät olleet hujan hajan vaan ennemminkin noudattivat harmonista ja kaunista kaavaa. Siellä, mistä kirjallista aineistoa on olemassa, asukkaat identifioivat itsensä kaupungin nimeen eivätkä sukusiteisiinsä kutsuen itseään esimerkiksi tietyn kaupungin asukkaiksi tai kyseisen kaupungin pojiksi tai tyttäriksi. Yleensä kaupungit jakautuivat kaupunginosiin, joiden kesken oli kilpailua. Varhaisissa kaupungeissa kiinnittää huomiota se, mikä puuttuu. Ei ole kehittynyttä metallurgiaa, tehokasta maataloutta, sosiaalisia teknologioita, kuten hallinnollisia asiakirjoja, tai edes pyörää. On kaupunki mutta ei sitä pakettia, jonka piti mahdollistaa kaupunki.

Maatalouteen keskittyminenkin voi olla seurausta kaupungeista eikä päinvastoin. Varhaiset kaupungit onnistuivat kasvamaan ja silti säilyttämään tasa-arvon. Jo sadan talouden kylä ylittää Dunbarin luvun, mutta kaupungeissa saattoi olla tuhansia talouksia.

Mesopotamia

Mesopotamia, Kaksoisvirtainmaa, käsitti nykyisen Irakin, Syyrian itäosan ja Turkin kaakkoisosan. Siellä asuneiden sumerien urbaani elämä alkoi noin 4000 eaa. ilman kuninkaita. Kaupungeissa oli kansalaisten neuvostoja ja niissä järjestettiin kansankokouksia. Kaiken lisäksi kansankokoukset toimivat useilla tasoilla, etnisistä ryhmistä ja ammattikunnista aina kaupunginosien ja lopulta koko kaupungin hallintaan. Sitten noin 2800 eaa. monarkkeja alkoi ilmaantua kaikkialle palatseineen, aristokraattisine hautajaisineen ja kuninkaallisine kaiverruksineen. Tosin hekin joutuivat edelleen vastaamaan neuvostoille ja kansankokouksille. Päivittäisissä asioissa kansalaiset päättivät edelleen itse omista asioistaan.

3300 eaa. Uruk oli noin 200 hehtaarin kokoinen kaupunki Mesopotamiassa. Arviot sen väkiluvusta liikkuvat välillä 20 000 – 50 000. Siellä käytettiin nuolenpääkirjoitusta (Cuneiform) lähinnä hallinnollisiin tarpeisiin. Sen hallintoalueella oli yhdeksän mahtavaa rakennusta, joista suurin osa näyttää toimineen kokoussaleina. Ne on selvästi rakennettu samalla kaavalla kuin asuinrakennukset, mutta niistä on tehty suurempia, jumalten taloja. Alueella on myös suuri aukio, noin 50 metriä halkaisijaltaan, jota ympäröi kaksi penkkiriviä. Aukion kanavien avulla on kasteltu puutarhaa ja puita, jotka ovat tarjonneet suojaa auringonpaisteelta. Gilgamesh-eepoksessa kerrotaan kansankokouksista, joista yksi oli kaupungin nuoria miehiä varten.

Urukin laajenemisesta ei tiedetä paljon. Ei ole todisteita väkivaltaisista valloituksista, mutta jollain tavalla urbaania elämäntapaa alettiin levittää lähiseuduille. Temppeleitä rakennettiin ja väestölle levisi tuotteita, kuten uusia vaateparsia, maitotuotteita, viinejä ja villaa. Kaikki niistä eivät ehkä olleet kokonaan uusia, mutta niiden valmistus standardoitui temppelitehtaissa.

Urukin laajeneminen ei tapahtunut ilman vastarintaa. Itä-Turkissa sijaitseva Arslantepe oli jonkinlainen alueellinen keskus vuorilla noin kilometrin korkeudella, kun sinne rakennettiin temppeli noin 3300 eaa. Muutaman sukupolven päästä temppeli kuitenkin hajotettiin ja sen tilalle rakennettiin massiivinen yksityinen rakennus vastaanottotiloineen ja asuinhuoneineen. Se on maailman ensimmäinen tunnettu palatsi. Vuoristoalueelle kehittyi soturiaristokratioita, jotka ovat jättäneet jälkeensä miekkoja ja keihäänkärkiä. Niillä ei ollut keskusjohtoa, vaan ne kilpailivat keskenään suojelumaksuista ja orjista. Aristokratia, ehkä monarkiakin, syntyi vastavoimaksi Mesopotamian tasa-arvoisille kaupungeille.

Kiina

Myös Kiinassa ensimmäisten kaupunkien ja varhaisimman kuninkaallisen dynastian välillä on kuilu. Pohjoisesta, nykyisen Kiinan muurin ulkopuolelta on löytynyt vanha linnoitettu kaupunki, jonka ala on 400 hehtaaria. Sieltä on löytynyt runsaasti luusta ja valetusta pronssista valmistettuja tavaroita ja aseita. Kaupungissa on järjestetty massateloituksia noin 2000 eaa. Osalta uhreista on katkaistu kaula. Tuhansia jadekirveitä ja valtikoita on haudattu muuriin. Todisteet viittaavat sotaisaan yhteisöön.

Etelämpänä on samoihin aikoihin ollut aivan toisenlainen kaupunki. Noin 2300 – 1800 eaa. se laajeni kolmessa vaiheessa noin 60 hehtaarin linnoitetusta kaupungista 300 hehtaariin. Alkuvaiheessa kaupungissa oli sosiaalinen luokkajako. Tavallinen kansa ja eliitti asuivat eri kaupunginosissa. Kansalaisten haudat olivat vaatimattomia, mutta eliitin hautoihin laitettiin sadoittain lakattuja astioita, jadekirveitä ja jäänteitä suurellisista sikajuhlista. Vuoden 2000 eaa. paikkeilla kaikki näyttää muuttuneen. Kansalaisten asunnot valtasivat eliitille kuuluneet asuinalueet ja eliitin hautausmaalle alettiin haudata kaikenlaista väkeä. Palatsin alueella on joukkohauta, josta paljastuneissa ruumiissa on kidutuksen ja häpäisyn merkkejä. Mahdollisesti nämä ovat todisteita ensimmäisestä tunnetusta vallankumouksesta, ainakin kaupunkiympäristössä. Kaupunkilaiset oletettavasti kyllästyivät eliittiin, kaappasivat vallan ja omaksuivat tasa-arvoisemman elämäntavan.

Väli-Amerikka

Teotihuacan Meksikon laaksossa oli valtava, varovaisestikin arvioiden noin 100 000 hengen kaupunki. Se perustettiin noin vuonna 100 ja hylättiin vuoden 600 paikkeilla. Kaupungissa on ilmeisesti alkuvaiheessa ollut autoritäärinen hallinto, mutta vuoden 300 paikkeilla se katosi, luultavasti jonkinlaisen vallankumouksen seurauksena. Sen jälkeen kaupungin resurssit jakautuivat tasaisemmin ja sitä hallittiin kollektiivisesti.

Samoihin aikoihin, noin vuosina 150 – 900, Jukatanin niemimaalla valtaa pitivät maya-dynastiat, joiden kaupungeissa oli kuninkaallisia palatseja, pallokenttiä sekä kuvia sodista, nöyryytetyistä vangeista, rituaaleista ja kuninkaiden sankarillisista teoista. Teotihuacanissa kaikki tämä puuttui. Ilmeisesti siellä oli tietoisesti torjuttu mayojen kulttuuri ja järjestetty hallinto tasa-arvoisesti.

Kun Hernán Cortés joukkoineen kulki nykyisen Pueblan osavaltion halki vuonna 1519, hän joutui taisteluihin Tlaxcalan kaupunkivaltion kanssa. Espanjalaiset voittivat taistelut parempien varusteidensa ansiosta, mutta heidän joukkonsa supistui taistelu taistelulta. Yllättäen Tlaxcala kuitenkin päätti ehdottaa liittoa. Cortés arvioi kirjeissään kaupungin asukasluvun yhdessä ympäröivän maaseudun kanssa olevan noin 150 000. Hän kertoi, ettei kaupungissa ollut kuningasta ja että hallinto muistutti Italian kaupunkivaltioita. Jokainen päätös piti hyväksyttää kaupungin neuvostolla. Yhdessä Tlaxcalan noin 20 000 soturin kanssa espanjalaiset sitten löivät asteekit. Poliittisesti Tlaxcala ja asteekkien pääkaupunki Tenochtitlan edustivat vastakkaisia ihanteita, kuten antiikin Ateena ja Sparta. Liitto espanjalaisten kanssa oli tapa lyödä vanha vihollinen, jonka kanssa oli ollut jatkuvia sotia.

Tlaxcalan neuvoston jäsenet valittiin, tosin ei tiedetä miten, ja se vastasi koko kaupungin väestölle. Jäsenten lukumäärää ei tarkalleen tiedetä, arviot liikkuvat välillä 50 – 200. Joka tapauksessa heidän piti alistua kaupunkilaisille, mikä varmistettiin testeillä. Kandidaatteja herjattiin julkisesti, minkä jälkeen heidät eristettiin paastoon, valvottamiseen, verenlaskuun ja tiukkaan moraaliopetukseen. Tämä initiaatioriitti päättyi uuden julkisen palvelijan hyväksymiseen juhlapidoissa.

Valtion alkuperä

Mikä on valtio?

Valtion alkuperää on etsitty melkein yhtä hartaasti kuin epätasa-arvonkin. Nykyisin lähes kaikki ihmiset asuvat valtioissa. Niihin kehitys on selvästi johtanut. Varhaisina valtioina pidetään faaraoiden Egyptiä, Shang-dynastian Kiinaa ja Inkojen imperiumia. Silti valtiolla ei ole yhteisesti hyväksyttyä määritelmää. 1800-luvun lopulla Rudolf von Ihering esitti, että mikä tahansa instituutio, jolla on väkivaltamonopoli tietyllä alueella, on valtio. Tarvitaan siis maa-alue ja sille hallitus, joka pystyy varaamaan itselleen yksinoikeuden tappaa, pahoinpidellä, leikata irti ruumiinosia tai sulkea ihmisiä häkkeihin. Määritelmä toimii melko hyvin nykyisten valtioiden kohdalla, mutta ihmiskunnan historiassa harvat hallitsijat esittivät noin mahtipontisia väitteitä. Hammurabin Babylonia, Sokrateen ajan Ateena tai Vilhelm Valloittajan Englanti eivät sen mukaan olisi olleet valtioita.

Marxistien mielestä valtio syntyi, kun hallitseva luokka halusi suojata valtansa ja mahdollisuutensa hyväksikäyttää muiden ihmisten työtä. Tämä määritelmä palauttaisi Babylonian, antiikin Ateenan ja keskiaikaisen Englannin valtioiksi, mutta siitä seuraa muita ongelmia, kuten hyväksikäytön määritelmä. Vaikka marxistit uskoivat valtion syntyneen hyväksikäytön välineeksi, he eivät kuitenkaan katsoneet valtion olevan itsessään paha. Siksi sen tehtäväksi tuli estää toisen henkilön työn hyväksikäyttö siihen saakka, kun maailma olisi valmis kommunismiin, jossa valtiota ei enää tarvittaisi. Tämä taas ei käynyt liberaaleille, jotka eivät uskoneet valtion hyväntahtoisuuteen.

1900-luvulla valtio alettiin määritellä funktionaalisesti. Sen mukaan monimutkaiseen yhteisöön on pakko luoda komentorakenteita, jotta kaikki tarpeellinen voidaan koordinoida. Jos alueellinen kokonaisuus koostuu maakunnista, kaupungeista ja kylistä, joissa työskentelee kokopäiväisiä käsityöläisiä ja muita ammattilaisia, kyseessä on valtio. Tämä on kuitenkin kehämääritelmä: valtiot ovat monimutkaisia, joten monimutkaiset sosiaaliset järjestelmät ovat valtioita.

Maailma on nykyisin täynnä valtioita, joten olisi houkuttelevaa ajatella, että kehitys johtaa lopulta valtioon.  Historiaa voi sitten katsoa taaksepäin ja yrittää tunnistaa, milloin ja miksi nykyisten valtioiden ominaispiirteet ilmaantuivat. Tämän lähestymistavan ongelma on sen teleologia: ajatellaan, että niin pitikin käydä. Kuitenkaan kehityksessä ei näytä olleen mitään vääjäämätöntä – niin vain sattui käymään. Eri valtiot syntyivät erilaisten kehityskaarien tuloksena.

Valtion määritelmä

Graeber ja Wengrow määrittelevät valtion kolmen piirteen avulla:

  1. väkivallan kontrolli,
  2. informaation kontrolli ja
  3. yksilöllinen karismaattinen politiikka.

Nämä kaikki toteutuvat moderneissa valtioissa. Ne ovat itsenäisiä ja niillä on omalla alueellaan väkivaltamonopoli; niissä on byrokratia, joka kontrolloi informaatiota; ja niissä on demokratia, jonka on tarkoitus pitää väkivaltakoneisto ja hallintobyrokratia kurissa.

Valtion tai sivilisaation elinkaaren ajatellaan usein koostuvan vaiheista, kuten kasvu, kukoistus ja kuihtuminen, tai pelkästään nousu ja tuho. Tällä tavalla tarkastellen historialliset valtiot, kuten muinainen Egypti tai inkojen imperiumi, ovat kuluttaneet vuosisatoja pelkästään tulevan kulta-ajan perustan luomiseen. Jotkin aikakaudet ovat siis varhaiskausia ja vastaavasti toiset myöhäiskausia sivilisaatioille, ja sitten on vielä välikausia tai siirtymäkausia. Esimerkiksi muinaisessa Egyptissä oli vanha valtakunta, keskivaltakunta ja uusi valtakunta, joiden välissä oli välikaudet. Välikausiksi ajatellaan ajanjaksot, jolloin ei ollut yksittäistä hallitsijaa, vaan valta oli hajautunut alueittain. Nämä välikaudet edustavat kolmasosaa muinaisen Egyptin historiasta ja niidenkin aikana politiikka kehittyi.

Varhaiset valtiot usein täyttivät lähinnä kaksi kolmesta valtion piirteestä, mutta mitkä kaksi – se vaihteli. Muinainen Egypti yhdisti itsevaltaisuuden (väkivallan kontrolli) ja byrokratian (informaation kontrolli); Mesopotamian kuninkaat yhdistivät byrokratian ja karismaattisen politiikan; ja mayat taas karismaattisen politiikan ja itsevaltaisuuden. Kun Egyptin keskusvalta romahti, politiikka palasi paikallisten mahtimiesten muodossa. He keskittivät valtaa, alkoivat siirtää sitä sukulaisilleen ja lopulta halusivat jättää sen perintönä jälkeläisilleen. Egyptin historiaa voi siten tarkastella myös heiluriliikkeenä yksinvallan ja karismaattisen politiikan välillä.

Byrokratian synty

Usein byrokratian oletetaan syntyneen, kun monimutkaiselle yhteisölle tuli tarve koordinoida työntekoa sekä tarvikkeiden ja tavaroiden jakelua. Vanhimmat tunnetut merkit tällaisesta toiminnasta tulevat kuitenkin varsin pienistä yhteisöistä. Syyrian Raqqasta löytyneestä, yhden hehtaarin ja noin 150 asukkaan kylästä on löytynyt todisteita melko kehittyneestä kirjanpitojärjestelmästä noin vuodelta 6200 eaa. Kyse ei ole kirjoituksesta, jota saatiin vielä odottaa 3000 vuotta, vaan geometrisistä saviesineistä, joiden avulla kirjattiin ja allokoitiin resursseja. Erillisessä rakennuksessa oli vieläpä arkisto. Mitään merkkejä yhdestäkään suuremmasta asunnosta tai rikkaista hautajaisista ei ole. Asukkaat näyttävät eläneen yhdenmukaisissa asumuksissa ja hoitaneen byrokratiaa keskenään.

Enemmän tietoa on Andien vuoristokylissä käytössä olleesta hallintojärjestelmästä, nimeltään ayllu. Se perustui tasa-arvoisuuteen jopa niin pitkälle, että jäsenet käyttivät univormuja. Ayllun avulla jaettiin maanviljelysmaata perhekokojen kasvaessa ja pienentyessä. Sen avulla myös pidettiin kirjaa työvoimasta ja huolehdittiin leskistä ja orvoista. Kotitaloudet toimivat vastavuoroisuusperiaatteella: lainat ja saatavat kirjattiin ylös ja nollattiin vuoden lopussa. Valitettavasti tällainen tasa-arvoinen järjestelmä on myös kaapattavissa ja juuri niin kävi Andeilla, kun inkat sulauttivat kylät imperiumiinsa. Sen jälkeen kyläpäälliköistä tuli valtion virkamiehiä, jotka pitivät kirjaa asukkaiden veloista valtiolle.

Byrokraattisten valtioiden synty näyttääkin melkein aina johtuvan tasa-arvoisen järjestelmän ajautumisesta pois hallinnasta. Tasa-arvo korvautuu periaatteellisella samanarvoisuudella, jossa jokainen kansalainen on vaihtokelpoinen. Silloin hallitsija tai hänen edustajansa voi vaatia saman suorituksen jokaiselta huomioimatta yksilöllistä tilannetta. Kun byrokratiaan yhdistetään itsevaltainen hallitsija tai suvereeni hallinto, niin virkamiehillä on mahdollisuus sanoa: ”säännöt ovat sääntöjä”.

Yksi ihmisen perusvapauksista on tehdä sopimuksia ja luoda suhteita niiden avulla. Byrokratia kaappaa tämän oikeuden käyttöönsä luomalla persoonattoman ja vaihtokelpoisen sopimuksen hallinnon ja yksilön välille. Pahimmillaan byrokraattinen järjestelmä on suunniteltu niin, että osa väestä ei kykene suoriutumaan pakkovelvoitteistaan, jolloin hallinnolla on aina käytössään tietty määrä velkavankeja, maaorjia tai orjia.

Miksi jumituimme?

Graeberin ja Wengrown tarkoituksena oli selvittää epätasa-arvon alkuperä, mutta pian he päätyivät ajattelemaan, että koko kysymys on väärä. Oikeampaa olisi kysyä: miksi jumituimme? Miksi olemme päätyneet kutakuinkin samaan rakenteeseen kaikkialla maailmassa? Tätä voi tarkastella yhteiskuntien ja yksilöiden tasolla. Miksi emme enää osaa kuvitella ja kokeilla vaihtoehtoisia sosiaalisia järjestelmiä, vaikka ennen osasimme? Miksi olemme luopuneet niistä yksilönvapauksista, joita esimerkiksi monet alkuperäiskansat pitivät oletusarvoisina?

Esivanhempiamme ei pidä ajatella lapsellisina villeinä. He olivat vertaisiamme kognitiiviselta kapasiteetiltaan ja myös kyvyiltään. He loivat oman historiansa. Heidän aikansa ei kulunut pelkkään selviämiseen. He ehtivät tutkia ja kokeilla asioita – usein rituaaleja varten. Maatalouteen siirryttiin kokeilujen ja harjoittelun kautta tuhansien vuosien kuluessa. Keramiikka alkoi pienten eläin- tai ihmishahmojen muovaamisesta ennen kuin alettiin valmistaa ruoka-astioita ja ruukkuja. Kaivostoiminta alkoi värillisten pigmenttien keräämisellä, metallurgia tuli kuvaan paljon myöhemmin. Väli-Amerikan intiaanit eivät käyttäneet rattaita, mutta osasivat kyllä rakentaa leluja, joissa niitä oli pinnoineen ja akseleineen. Antiikin kreikkalaiset tunsivat höyrykoneen periaatteen, mutta käyttivät sitä lähinnä teatraalisiin tarkoituksiin, kuten temppelin ovien aukaisuun tai muihin temppuihin. Kiinalaiset keksivät ruudin ilotulitteisiin.

Ihmiset kokeilivat erilaisia tekniikoita, joista osaa alettiin hyödyntää, osa jäi rituaaliseen käyttöön ja osa hylättiin. Oleellista on, että päätökset tehtiin tietoisesti. Sama koskee sosiaalisia kokeiluja. Yhteisöt osasivat kuvitella erilaisia kehityskulkuja sekä omaksua tai torjua kulttuurisia vaikutteita. Kehitys ei ollut lineaarista, vaan yhteisöt myös liikkuivat edestakaisin. Kaikesta tästä seuraa, että eri yhteisöt ovat tehneet erilaisia valintoja, joiden seurauksena ne ovat kehittyneet eri suuntiin ja eri tahtiin.

Intiaanien kritiikki eurooppalaisia kohtaan ei koskenut tasa-arvoa vaan yksilönvapautta, jonka Graeber ja Wengrow katsovat koostuvan kolmesta komponentista:

  1. vapaus muuttaa pois asuinympäristöstään,
  2. vapaus olla noudattamatta käskyjä, ja
  3. vapaus muovata sosiaalista järjestystä.

Alkuperäiskansat tuntuvat usein vain olettaneen nämä kaikille kuuluviksi, luonnonoikeuden mukaisiksi vapauksiksi. Näistä kaksi ensimmäistä luovat pohjan kolmannelle, luovemmalle vapaudelle. Niin kauan kuin kaksi ensimmäistä vapautta ovat olemassa, ainoat kuninkaat voivat olla jonkinlaisia leikkikuninkaita. Jos he ylittävät rajan, heistä ei tarvitse välittää tai sitten voi vain muuttaa muualle. Selvästikään nämä vapaudet eivät nyky-yhteiskunnassa toteudu täysimääräisesti, kuten intiaanit havaitsivat. He itse saattoivat vain nauraa johtajilleen, mutta eurooppalaisilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella. Kuinka näin oli päässyt käymään? Jossain vaiheessa ihmisten oikeudet olivat alkaneet supistua. Jossain vaiheessa leikkikuningas oli alkanut surmata ihmisiä ja hänestä oli tullut oikea kuningas. Todisteita uuteen teoriaan ei vielä ole riittävästi, mutta Graeber ja Wengrow esittävät joitain alustavia havaintoja.

Yksi havainto on, että kulttuurialueet alkoivat määritellä itsensä suhteessa toisiin, tyypillisesti liioitellen keskinäisiä eroja. Identiteetistä tuli arvo itsessään, mikä johti kulttuuriseen eriytymiseen. Joissain tapauksissa tämä johti yhteiskuntaluokkien syntyyn. Joissain tapauksissa taas eriarvoistuminen torjuttiin huolellisesti sosiaalisen kontrollin avulla.

Toinen havainto liittyy sotimiseen. Väkivalta usein johtaa pysyviin muutoksiin. Sotimisen intensiteetti on vaihdellut; toisinaan kyse on ollut enemmänkin joukkuepelistä. Jos joku kuitenkin sai surmansa pelissä, hän pysyi kuolleena ja peli voi muuttua totiseksi ”vahingoittamispeliksi”. Sotiminen ei kuitenkaan ole ollut jatkuvaa. Rauhanjaksot saattoivat kestää pitkään, mutta sodilla oli itsepäinen tapa ilmaantua taas uudestaan vaikka useiden sukupolvien päästä. Toisaalta tiedetään, että ihmisten systemaattinen tappaminen ei ole luontaista käytöstä, vaan sen aikaansaamiseksi täytyy käyttää jonkinlainen yhdistelmä rituaaleja, huumeita ja psykologisia tekniikoita. Tästä syntyy uusi kysymys: voiko tällainen käytös syntyä spontaanisti edes eskaloitumalla? Vai oliko henkilökohtaisen vapauden rapautumisella ja sotimisella jokin yhteys? Syntyikö ensin arvojärjestys ja sitten määräysvalta?

Political power, ultimately derives (as Chairman Mao so delicately put it) ‘from the barrel of a gun’

Kolmas havainto liittyy määräysvallan ja huolenpidon suhteeseen. Esimerkiksi aiemmin mainitun Kandiaronkin huronit, ja irokeesiheimot yleisemminkin, olivat varsin sotaisia. Jos he saivat sotavangin, oli kaksi vaihtoehtoa. Vanki voitiin adoptoida jatkamaan kaatuneen sotilaan roolia yhteisössä, jopa samannimisenä. Muutaman vuoden koeajan jälkeen hänestä tuli heimon täysivaltainen jäsen. Jos vankia ei adoptoitu, hänen kohtalonsa oli tyystin toinen: hänet kidutettiin kuoliaaksi verenhuuruisessa näytöksessä, johon osallistuivat kaikki yhteisön jäsenet. Muuta väkivaltaa yhteisössä ei esiintynyt – ei keskinäistä, ei perheen sisäistä, ei lasten kurittamista. Huolenpito ja vallankäyttö oli erotettu kokonaan toisistaan.

Nykyinen oikeuskäsitys sen sijaan kietoo vallankäytön ja huolenpidon yhteen omistuksen avulla. Kuten aiemmin tuli ilmi, roomalaisen oikeuden mukaan omistusoikeus antaa absoluuttisen vallan – viime kädessä hävittää omistuksensa. Siinä onkin kyse enemmän vallasta kuin oikeudesta, sillä oikeudet yleensä neuvotellaan muiden kanssa ja niissä on vastavuoroisia velvollisuuksia. Oman omaisuuden hävittäminen on tietenkin äärimmäistä vallankäyttöä – yleensä omistajan oletetaan pitävän hyvää huolta omaisuudestaan.

Ongelmia ilmaantui, kun tämä omistamiseen liitetty valta siirrettiin koskemaan ihmissuhteita. Yksinvaltaisissa järjestelmissä hallitsijalla oli absoluuttinen valta, samoin perinteisissä kotitalouksissa patriarkalla. Lapset alistettiin vanhemmilleen, vaimot miehilleen ja kansalaiset hallitsijalleen. Tässäkin tapauksessa suhteeseen oletettiin kuuluvan huolenpito. Miksi kukaan haluaisi vahingoittaa omaansa? Hallitsijat vertasivat usein suhdettaan alamaisiinsa perheenisään, joka huolehtii lapsistaan. Englannin kuningas Jaakko I pukee periaatteen sanoiksi (”The True Law of Free Monarchies”, 1598) näin: “Kuten isä, isällisine velvollisuuksineen, huolehtii lastensa ravitsemuksesta, koulutuksesta ja hyveellisestä johdatuksesta, samoin Kuningas huolehtii alamaisistaan […] Kuten lapsen tottelemattomuuden aiheuttama suuttumus ja ojentamisen tarve pitäisi hoitaa isällisellä kurituksella maustettuna myötätunnolla niin kauan kuin on toivoa parannuksesta, niin pitäisi myös kuninkaan kohdella rikkeen tehneitä vasallejaan.” Tässä lasten ja vaimon kuritus, ja rikollisten julkinen kidutus nähdään rakkauden ja huolenpidon ilmentymänä.

Neljäs havainto liittyy skaalautumiseen. On oletettu, että yhteisön koon ja sosiaalisen hierarkian välillä on syy-seuraussuhde: suuri populaatio tarkoittaa monimutkaisuutta, joka puolestaan tarkoittaa hierarkiaa, joka taas tarkoittaa komentoketjua. Isoa yhteisöä ei siis voisi hallita luopumatta toisesta vapaudesta – olla noudattamatta käskyjä – ja korvaamatta sitä vallalla vaikkapa ruoskia tai vangita kieltäytyjät. Kuitenkin on ollut suuriakin yhteisöjä, kuten varhaisia kaupunkeja, joita ei tarvinnut organisoida ylhäältä alas. Tietenkin syntyi myös soturiaristokratioita luokkaeroineen, mutta se ei ollut vääjäämätöntä.

Tasa-arvoisia yhteiskuntia ei enää ole. Miten käärme luikerteli niiden sisään ja loi hierarkian? Yksi mekanismi saattoi olla hyväntekeväisyys. Monissa alkuperäisyhteisöissä on ollut tapana, että päällikkö huolehtii vähävaraisista, kuten orvoista ja leskistä. Samoin Urukissa heitä otettiin temppeliin, jossa he saivat ylöspidon työntekoa vastaan temppelin mailla tai työpajassa. Ainakin alussa heillä oli kunnioitettu asema, jopa pyhä. Mahdollisesti ajan myötä tällaisten haavoittuvien ryhmien asema laski ja instituutiot alkoivat muistuttaa köyhäintaloja. Tässäkin tapauksessa vallankäyttö ja huolenpito ehkä sotkeutuivat toisiinsa sillä seurauksella, että naiset menettivät luonnolliset vapautensa ja heistä tuli sosiaalisen hierarkian alin luokka.