Kun Abu Bakr al-Baghdadi vuonna 2014 julisti Isisin kalifaatiksi, länsimaissa moni varmaan ajatteli, että se oli vain toinen nimi valtiolle. Isis oli kuitenkin jo pitänyt itseään valtiona siihenkin saakka – nyt se kuvitteli itsestään vielä enemmän. Valtioita islamilaisessa maailmassa on paljonkin, mutta viimeisin kalifaatti, Osmanien valtakunta oli hajonnut 90 vuotta aiemmin. Julistus oli mahtipontinen ja siihen latautui paljon romanttisia toiveita. Mihin Isis ja muut militantit jihadistiryhmät oikein pyrkivät ja millä perusteilla? Siitä kertoo Shiraz Maher kirjassaan ”Salafi-Jihadism – The History of an Idea”.
Jihadistien opilliset juuret ovat salafismissa. Se on puhdasoppisuuteen pyrkivä fundamentalistinen liike, joka ei kuulu sunni-islamilaisuuden valtavirtaan. Miehet pitävät ajamatonta partaa ja pukeutuvat pitkään kaapuun. Naiset peittävät kasvonsa liinalla, niqabilla, jossa on aukko vain silmille. Esikuvina pidetään ’hurskaita esi-isiä’, joihin lasketaan islamin kolme varhaisinta sukupolvea, jolloin islam oli puhtaimmillaan. Salafistit haluavat palata noihin kulta-aikoihin ja šaria-lakiin, jota pitää noudattaa kirjaimellisesti. Sekulaari demokratia on tyranniaa, koska siinä sovelletaan ihmisten säätämiä lakeja.
Salafismi ei ole yhtenäinen oppi, vaan sen edustajiin on mahtunut niinkin erilaisia hahmoja kuin Osama bin Laden ja Saudi-Arabian suurmufti. Sellaiset terrorismista tunnetuksi tulleet liikkeet kuin Isis, al-Qaida, al-Shahaab Somaliassa ja Boko Haram Nigeriassa kuuluvat kaikki salafismin vähemmistöryhmään, salafi-jihadisteihin. Maher luokittelee salafi-jihadisteiksi vain ne, jotka eivät hyväksy kansallisvaltioita ja haluavat muutosta väkivallan avulla.
Salafi-jihadismi on varsin uusi termi, joka alkoi kehittyä kunnolla vasta vuoden 2003 Irakin sodassa, kun jihadistiryhmät katsoivat tarpeelliseksi julkaista kirjallisuutta perustellakseen, etteivät toimi mielivaltaisesti, vaan pyhien kirjoitusten mukaan – olivat viittaukset sitten miten hataria, esoteerisia tai kiistanalaisia hyvänsä. Liberaalia demokratiaa ei pelkästään torjuta, vaan sitä vastaan täytyy myös taistella. Kansallisvaltioiden tilalle halutaan rakentaa jonkinlainen kaikkien muslimien ylikulttuurinen valtio. Jokaisella yksilölläkin on velvollisuus taistella aseellisesti omaa hallintoa ja länsimaita vastaan. Vastineeksi taistelussa kaatuneet marttyyrit saavat erityispalkkion paratiisissa.
Maherin mukaan salafi-jihadismissa on viisi keskeistä käsitettä, jotka ovat kaikki peräisin islamin perinteestä, mutta joiden tulkinta on muuttunut liikkeen käsittelyssä omaperäiseen suuntaan. Ne ovat jihad, takfīr, al-walā’ wa-l-barā’, tawḥīd ja ḥākimiyya.
Jihad, taistelu, on islamin tunnetuin käsite. Salafi-jihadisteille fyysinen kamppailu Jumalan vuoksi on islamin kohokohta ja jokaisen yksilön velvollisuus. Se on osa rituaalista Jumalan palvontaa rukoilun, pyhiinvaelluksen ja paaston ohella. Se on kohotettu tärkeimmäksi velvollisuudeksi uskoon tulon jälkeen. Sitä käydään tuomion päivään saakka uskovaisten ja vääräuskoisten, hyvän ja pahan välillä, ja sen avulla pyritään kiirehtimään maailmanloppua.
Jihadin hyökkäyskäskyn voi antaa vain laillinen auktoriteetti, kuten kalifi, mutta puolustautuminen ei vaadi erillistä lupaa. Al-Qaida onkin selittänyt kansainväliset terrori-iskunsa puolustautumiseksi, mutta Isis olisi voinut käydä myös hyökkäyssotaa verhoamatta hyökkäystä puolustukseksi, jos kalifaatti vain olisi säilynyt.
Takfīr tarkoittaa toisen muslimin tai ryhmän julistamista islamin ulkopuoliseksi. Tavoitteena on toisaalta erottaa muslimit vääräuskoisista ja toisaalta suojata yhteisöä sisäiseltä rapautumiselta. Takfīr vastaa suunnilleen kristillistä kirkosta erottamista. Salafi-jihadisteille pelkkä usko ei riitä, vaan vaaditaan tekoja. Muslimimaiden johtajia on alettu pitää vääräuskoisina tyranneina, koska he eivät hallitse puhtaasti šarian mukaan. Vallan edustajia, kuten tavallisia poliiseja ja sotilaita, voidaan tappaa, koska he tukevat tyranniaa.
Al-walā’ wa-l-barā’ on hämärä ja vaikeasti tulkittava käsite, jonka voi kääntää vastakohtaparilla ”lojaalisuus ja kieltäminen”. Sen mukaan muslimien tulee olla lojaaleja uskonveljiään kohtaan ja torjua vääräuskoiset. Perinteisesti sillä on tarkoitettu muslimeja muista erottavia henkilökohtaisia käyttäytymissääntöjä, kuten tervehtimistä, pukeutumista, juhlia ja esiintymistä. 1800-luvulla käsite sai poliittisen ja yhteisöllisen merkityksen Saudi-valtion eloonjäämiskamppailussa Osmanien valtakuntaa vastaan. Sillä alettiin tarkoittaa yhtäältä klaanien velvollisuutta puolustautua yhdessä ulkoista vihollista vastaan ja toisaalta ehdotonta kieltoa ottaa vastaan apua vääräuskoisilta missään tilanteessa.
Kun Irakin eliittijoukot hyökkäsivät Kuwaitiin vuonna 1990, Saudi-Arabian kuningas Fahd haki välittömästi apua länneltä. Maahan syntyi ensimmäistä kertaa sen historiassa hallinnon vastainen liike ṣaḥwa, herääminen, joka ei voinut hyväksyä vääräuskoisten amerikkalaisten päästämistä maahan. Vuoden 2001 syyskuun iskut Yhdysvaltoihin vei al-walā’ wa-l-barā’n tulkintaa väljempään suuntaan. Kun aiemmin kyse oli ollut hallitusten välisistä suhteista, al-Qaida alkoi vaatia valtioilta lojaalisuutta itseään kohtaan, vaikka ei ole valtio. Afganistanista ja sen Taleban-hallinnosta tuli islamilaisen hyveen esikuva, kun se kieltäytyi luovuttamasta Osama bin Ladenia amerikkalaisille vuonna 2001. Se sitoutui al-walā’ wa-l-barā’n periaatteeseen välittämättä seurauksista.
Tawḥīd määrittelee yksijumalaisuuden ja Jumalan kaikkivoipaisuuden. Islamilaisen uskontunnustuksen ensimmäisessä puolikkaassa, lā ilaha illā-Allah, sanotaan, että ei ole muuta jumalaa kuin Allah. Sen ajatellaan tarkoittavan kolmea asiaa: ei ole muita toimijoita kuin Allah, ei ole muita palvonnan kohteita kuin Allah eikä ole muuta todellisuutta kuin Allah. Keskimmäisen periaatteen piiriin lasketaan jihad, jonka katsotaan toteuttavan Jumalan palvonnan täydellisemmin kuin muu toiminta, kuten rukoilu. Tätä tuetaan muillakin opinkappaleilla, kuten uskolla kohtaloon, ja velvollisuudella pelätä vain Allahia. Ei siis ole syytä pelätä kuolemaa tai taistelua, koska kohtalo on ennalta määrätty ja koska vain Allahia on lupa pelätä.
Islamin ja nykyaikaisen valtion väliseksi ongelmaksi on muodostunut perinteen ja edistyksen yhteensovittaminen. Amerikkalainen tutkija Daniel Lerner kiteytti pulman muotoon: ”Mekka vai mekanisaatio?”. Keskeiseksi on noussut käsite ḥākimiyya, jolla tarkoitetaan Jumalan poliittisten oikeuksien takaamista sekä hengellisesti että maallisesti.
Salafi-jihadistien mielestä kaikki valta kuuluu kalifille, kunhan hän toimeenpanee šarian, Jumalan lain. Suurin osa heistä vastustaa demokratiaa kaikissa muodoissaan. Syntiä ei tee vain lainsäätäjä vaan myös lakia noudattava kansalainen. Tässä yhteydessä on lainattu Koraania (6:121): ”jos te (muslimit) tottelette heitä, tulee teistä monijumalaisia”. Demokratia nähdään siis uskontona, jossa lainsäätäjistä on tullut jumalia, joita äänestäjät tottelevat.
Salafi-jihadismin aate on edelleen kehittymässä. Opillisesti sitä kehittää erityisesti al-Qaida. Isis taas vaikuttaa kiinnostuneemmalta vallasta kuin syvällisistä pohdiskeluista. Järjestö esimerkiksi poltti vangiksi jääneen jordanialaisen lentäjän, vaikka yleisesti islamissa ajatellaan tulen käyttäminen kielletyksi, koska se on varattu Jumalalle käytettäväksi helvetissä. Perusteluksi riitti se, että joidenkin oppineiden mielestä tulta voisi käyttää kostoksi. Al-Qaida ei koskaan hyväksynyt Isisin julistautumista kalifaatiksi. Se pitää järjestöä joukkona roistoja ja kapinallisia, jotka murhaavat muita muslimeja käyttämällä takfīria väärin.
hippuja ja säikeitä 