Spillover

Spillover – Animal Infections and the Next Human Pandemic

David Quammen

W.W. Norton & Company 2012

eISBN: 978-0-393-23922-5

Pähkinänkuoressa: Kuinka ihmiskunnan pandemiat saavat alkunsa, mistä uudet taudinaiheuttajat tulevat ja kuinka ne leviävät

Zoonoosit

Pedot ovat suuria otuksia, jotka hyökkäävät saaliinsa kimppuun ulkopuolelta. Patogeenit ovat pieniä petoja, jotka hyökkäävät sisäpuolelta. Pedot suosivat tiettyjä saaliseläimiä, samoin patogeenit. Kuten pedot, myös patogeenit voivat aika ajoin siirtyä toisen saaliseläimeen. Vahinkoja sattuu. Tällaisisa ihmiseen tarttuvia eläimen infektioita kutsutaan zoonooseiksi. Niitä on paljon enemmän kuin yleensä ajatellaan. Sopiva mutaatio on kaikki, mitä tarvitaan, jotta eläimen patogeeni voi asettua ihmiseen.

Isorokko ja polio ovat pelkästään ihmiselle ominaisia sairauksia. Siksi ne on mahdollista hävittää kokonaan rokotusohjelmalla. Sikainfluenssa, lintuinfluenssa, SARS, [ Covid-19,] AIDS, Ebola, espanjantauti, vesikauhu, borrelioosi ja paiserutto taas ovat kaikki zoonooseja. Vaikka ihmiskunta niistä pääsisi jostain zoonoosista hetkellisesti eroon, se jää silti lymyilemään varastoisäntäänsä ja voi iskeä uudelleen, kun uusia sairaudelle alttiita ihmisiä on taas tarpeeksi.

Zoonooseja aiheuttavat pääosin kuusi patogeenityyppiä: virus, bakteeri, sieni, alkueliö (aitotumainen, mutta ei kasvi, eläin tai sieni), prioni (proteiinin kaltainen tarttuvia tauteja aiheuttava hiukkanen) ja mato. Hullun lehmän taudin aiheuttaa prioni, unitaudin alkueläin (Trypanosoma brucei), pernaruton bakteeri ja suolinkaisen mato. Virukset ovat ongelmallisimpia. Niiden evoluutio on nopeaa, antibiootit eivät tehoa niihin, niitä voi olla vaikea havaita, niitä on monenlaisia, ne voivat olla äärimmäisen tappavia ja ne ovat petollisen yksinkertaisia. Ne eivät pysty liikkumaan itse. Ne ratsastavat.

Zoonooseja tuntuu ilmaantuvan kiihtyvällä tahdilla. Se ei ole sattumaa. Patogeenit eivät ole yhtäkkiä päättäneet tulla ihmisten riesaksi – me olemme menneet niiden luokse. Ihmiskunta hajottaa luonnollisia ekosysteemejä monin tavoin. Niin on tehty aina, mutta nyt meitä on yli seitsemän miljardia ja käytössämme on nykyaikainen teknologia. Trooppiset metsät eivät ole ainoita ongelmia, mutta niissä asuu miljoonia lajeja, joista tiedetään vasta vähän. Vielä vähemmän tiedetään noiden eläinten patogeeneistä. Kun puita kaadetaan ja luonnonvaraisia eläimiä tapetaan, patogeenit saavat tilaisuuden koettaa onneaan ihmispopulaatiossa.

Kun patogeeni siirtyy lajista toiseen, puhutaan ylivuodosta (spillover), joka on yksittäinen tai ainakin rajoitettu tapahtuma. Kun tauti alkaa levitä uudessa lajissa, kyseessä on emergenssi, joka on prosessi. Nature-lehden mukaan vuosina 1940-2004 emergenttejä tarttuvia tauteja (emergent infectious disease, EID) ilmaantui yli 300, joista noin 60 % oli zoonooseja ja näistä yli 70 % oli peräisin villieläimistä.

Epidemiologian historiaa

Ensimmäinen henkilö, joka sovelsi matematiikkaa kulkutautien dynamiikan mallintamiseen, oli hollantilainen Daniel Bernoulli. Vuonna 1760 hän julkaisi tutkimuksen isorokkorokotuksen eduista ja haitoista. Hän laskujensa mukaan rokotusohjelman avulla 1300 vastasyntyneestä 644 eläisi 25 vuoden ikään. Ilman rokotusta tuohon ikään selviytyisi selvästi vähemmän: 565 lasta. Laskelma perustui sen ajan tilastoihin. Nykyisin lapsikuolleisuus on tietysti paljon pienempi ja rokotteetkin parempia.

Vuonna 1906 englantilainen lääkäri W. H. Hamer julkaisi havaintojaan tartuntatautien säännöllisistä sykleistä. Esimerkiksi influenssa, kurkkumätä ja tuhkarokko tartuttavat aluksi paljon ihmisiä, mutta sitten tauti hiipuu pois, kunnes se jonkin ajan kuluttua palaa. Tuhkarokon sykli Lontoossa oli noin 18 kuukautta. Hamer epäili taudin katoavan, kun sille vastustuskyvyttömien määrä oli laskenut riittävästi. Uusi aalto tuli, kun uusia lapsia oli taas syntynyt riittävästi pitääkseen taudin elossa. Lasten määrä ei kuitenkaan yksin riittänyt, vaan oleellista oli vastustuskyvyttömien ja tartuttajien tiheys väestössä.

Vuonna 1916 skotlantilainen lääkäri Ronald Ross, joka oli jo saanut Nobel-palkinnon malariatutkimuksistaan, julkaisi matemaattisen lähestymistavan epidemioiden ymmärtämiseksi. Sen mukaan vastustuskyvyttömien määrän piti laskea tietyn raja-arvon alle ennen kuin tauti alkaa hiipua väestössä.

Vuonna 1927 W. O. Kermack ja A. G. McKendrick julkaisivat matemaattisen mallin kolmelle väestönosalle: vastustuskyvyttömille (S, susceptible), sairastuneille (I, infected) ja toipuneille (R, recovered). Epidemian aikana yksilöt siirtyvät ryhmästä toiseen:

S → I → R

Kun vastustuskyvyttömät sairastuvat, he joko toipuvat ja saavat immuniteetin tai kuolevat ja poistuvat väestöstä (ja yhtälöistä). Epidemian etenemiseen vaikuttaa sairastuvuus, toipumisen todennäköisyys ja kuolleisuus, mutta tarvitaan vielä neljäskin muuttuja: vastustuskyvyttömien rajatiheys. Näiden neljän suureen avulla voidaan laskea, puhkeaako epidemia. Kermack ja McKendrick kirjoittavat artikkelinsa lopussa: ”pieni muutos sairastuvuudessa voi johtaa laajaan epidemiaan”.

Skotlantilainen George MacDonald antoi tälle ”pienelle muutokselle” konkreettisen lukuarvon vuonna 1956. Sitä kutsutaan tartuttavuusluvuksi (reproduction rate), R₀, joka kertoo kuinka monta muuta sairastunut keskimäärin tartuttaa. Kun R₀ on suurempi kuin yksi, tauti leviää. Kun se on paljon suurempi kuin yksi, puhkeaa epidemia. Kun se putoaa alle yhden, tauti hiipuu pois.

Tartuttavuus ihmisestä toiseen erottaa paikallisen, tappavan taudin, kuten ebolan, maailmanlaajuisesta pandemiasta. Jotkut zoonoosit, kuten SARS [ja COVID-19], ovat alun perinkin jo kykeneviä leviämään ilmateitse, mutta ne voivat myös hankkia tuon kyvykkyyden mutaation avulla siirryttyään ihmiseen. Esimerkiksi lintuinfluenssa H5N1 (ks. alla) on herättänyt pelkoa, koska se on ollut hyvin tappava silloin harvoin, kun se on siirtynyt ihmiseen. Se ei ole kuitenkaan vielä kehittänyt kunnollista kykyä siirtyä ihmisestä toiseen.

Virus

Virus pysyi pitkään näkymättömänä mysteerinä. Bakteerit oli havaittu mikroskoopilla jo 1600-luvulla ja niiden yhteys sairauksiin selvisi 1800-luvulla. Ranskalainen Louis Pasteur kyllä kehitti rokotteen vesikauhuvirukseen tuntematta tarkemmin taudin aiheuttajaa. Viruksista ei ollut tietoa edes espanjantaudin aikana 1918-19, vaikka se tappoi 50 miljoonaa ihmistä. Viruksia ei voinut nähdä optisilla mikroskoopeilla eikä niitä, bakteerien tapaan, voinut viljellä ravintoliuoksessa tai erottaa suodattimilla. Viruksen jäljille pääsivät lopulta tupakan mosaiikkitaudin tutkijat. He havaitsivat, että taudin aiheuttaa jokin bakteeria pienempi olio, joka pystyy lisääntymään vain elävissä soluissa. Vasta 1930-luvulla virioni (viruspartikkeli solun ulkopuolella) saatiin näkyville elektronimikroskoopin avulla.

[virus is] a piece of bad news wrapped up in a protein

Peter Medawar

Virionit ovat tyypillisesti vain kymmenesosan bakteerien koosta, muutamasta nanometristä satoihin nanometreihin. Yksittäinen virioni sisältää joko DNA- tai RNA-rihman. Sen genomi on pieni ja sisältää vain välttämättömän sen opportunistiselle ja solusta riippuvalle olemassaololle. Sitä ympäröi proteiinivaippa, kapsidi, joka voi olla sauvamainen, pallomainen tai monitahokas. Joillakin viruksilla on kapsidin ympärillä vielä lipidivaippa, joka on peräisin isäntäsolun kalvorakenteista. Kapsidin pinnassa olevat ulokkeet toimivat kuin avaimet, jotka sopivat vain tietyn tyyppisiin soluihin. Ulokkeen avulla virioni kiinnittyy sopivan isäntäsolun reseptoriin ja tunkeutuu sen sisään. Uloke on samalla virionin akilleenkantapää, sillä yleensä organismin immuunijärjestelmä hyökkää nimenomaan sitä vastaan.

Viruksen täytyy selvitä neljästä tehtävästä: siirtyminen isännästä toiseen, pääsy solun sisään, itsensä monistaminen solun resurssien avulla ja pääsy pois solusta. Uuteen isäntään siirtymiseen virukset käyttävät erilaisia tapoja. Influenssavirus pystyy leviämään ilmateitse, mutta onneksi kaikki virukset eivät siihen kykene. Ulosteesta suuhun on iljettävän kuuloinen mutta varsin yleinen strategia. Kehitysmaissa lapsia kuolee paljon virusten aiheuttamiin ripulitauteihin. Veriteitse tapahtuvassa siirtymisessä mukana on yleensä kolmas osapuoli, vektori, kuten hyttynen tai punkki. Verikontakti voi olla myös suora, kuten HIV:ssä. Seksuaalisessa kanssakäymisessä etuna on, että virionin ei tarvitse poistua kehon ulkopuolelle. Toisaalta tilaisuuksia tarjoutuu harvemmin, joten infektion täytyy olla pitkäkestoinen. Jotkin virukset voivat myös siirtyä vertikaalisesti, äidiltä lapselle.

DNA- ja RNA-virusten merkittävin ero on niiden mutaationopeudessa. DNA on yleensä kaksijuosteinen ja sen kopioinnissa toimii virheenkorjausmekanismi, mikä pitää mutaatiot paremmin kurissa. Yksijuosteisessa RNA:ssa tätä laadunvarmistusta ei ole, joten mutaatioita syntyy paljon. Niistä suurin osa jää ilman vaikutusta. Osa on haitallisia virukselle ja johtaa vain evoluution umpikujaan. Mutta toisinaan löytyy uusi variaatio, joka kykenee hyppäämään toiseen isäntälajiin.

RNA-viruksille yksinkertainen on kaunista. Niiden genomi on pieni, koska suuri genomi yhdistettynä mutaatioherkkyyteen johtaisi liian usein toimimattomaan virukseen. Ilmiötä kutsutaan Eigenin paradoksiksi: RNA-virus ei voi pienentää mutaatioherkkyyttään eikä kasvattaa genomiaan. Se on tavallaan jumissa näiden rajojen sisällä. Pienimmillään se koodaa vain muutaman proteiinin.

Vaikka virusta ei yleensä luokitella eläväksi, se noudattaa yleistä evoluutioperiaatetta. Senkin geenit ovat itsekkäitä ja pyrkivät monistamaan itseään. Virukselle ei ole mitään hyötyä siitä, että sen isäntä sairastuu – eikä niin aina käykään. Usein viruksen vaikutus on melko neutraali: se vierailee isännässä, lisääntyy ja jatkaa matkaansa seuraavaan isäntään aiheuttamatta suurempaa vahinkoa. Varastoisännän ja viruksen suhde ajautuu ajan myötä tavallisesti jonkinlaiseen tasapainoon, jossa molemmat lajit sopeutuvat toisiinsa. Tappavatkin virukset voivat silti olla menestyksekkäitä. Tällaisia ovat esimerkiksi vesikauhuvirus ja HIV. Vaikka itsekkäälle geenille ei ole hyötyä isännän kuolemasta, ei siitä välttämättä ole haittaakaan, jos isäntä kuolee käytön jälkeen. Viruksen sääntö ei siis ole ”älä tapa isäntääsi”, vaan enneminkin ”älä polta siltojasi ennen kuin olet ylittänyt ne”.

Hyvä esimerkki edellä olevista periaatteista tulee Australiasta. Vieraslajina maahan vuonna 1859 tuotu 24 kanin populaatio räjähti niin, että vuonna 1950 niitä oli jo 600 miljoonaa. Hallitus päätti harventaa rivejä Brasiliasta tuodun myxoma-viruksen avulla. Se tappoikin peräti 99,6 % tartunnan saaneista ensimmäisen epidemian aikana. Seuraavina vuosina virus mutatoitui viiteen (I-V) linjaan, joista I tappoi yli 99 %, II yli 95 %, III 70-95 %, IV oli jo lievempi ja V tappoi alle 50 % tartunnan saaneista. Kymmenen vuoden kuluttua III oli tullut vallitsevaksi. Se tappoi silti edelleen yli 70 %. Tappavin muoto I oli lähes kadonnut ja V oli harvinainen. Vuoteen 1980 mennessä III oli edelleen yleistynyt ja V oli kadonnut kokonaan. Tasapainotilanteessakin myxoma-virus on siis hyvin tappava.

Lepakot

Ihmiseen siirtyvät virukset itsessään eivät välttämättä ole uusia muuta kuin ihmiselle. Ne ovat saattaneet elää miljoonia vuosia varastoisännissään jonkinlaisessa tasapainossa, jossa ne eivät aiheuta liikaa vahinkoa isännilleen. Virukset siirtyvät ihmiseen erilaisista eläimistä: jyrsijöistä, apinoista, linnuista ja kotieläimistä. Mutta suuri osa uusista pelottavista viruksista tulee lepakoista.

Lepakoita on yli 1000 eri lajia. Se tarkoittaa neljäsosaa tunnetuista nisäkäslajeista. Niiden viromi, erilaisten virusten määrä, on myös laaja. Ei kuitenkaan tiedetä, onko suhteessa suurempi vai pienempi kuin muiden nisäkkäiden viromi. Lepakot ovat sosiaalisia ja elävät suurissa yhdyskunnissa, jopa miljoonien yksilöiden kokoisissa. Ne ovat myös vanhoja ja kehittyneet suunnilleen nykymuotoonsa jo 50 miljoonaa vuotta sitten. Niillä on ollut aikaa asettua tasapainoon virustensa kanssa. Niiden immunologiasta ei tiedetä paljonkaan.

Viruksilla on erilaisia strategioita. Yksi tapa on lyhyt infektio ja sitä seuraava elinikäinen immuniteetti. Isoissa lepakkopopulaatioissa riittää aina uusia vastasyntyneitä yksilöitä, jotka säilyttävät viruksen läsnäolon, vaikka vanhemmat olisivatkin jo immuuneja. Toinen vaihtoehto on krooninen infektio, joka kestää kuukausia tai vuosia. Tällainen virus hyötyy lepakon pitkästä elinajasta, joka on tyypillisesti 20-25 vuotta. Sillä on enemmän tilaisuuksia siirtyä yksilöstä toiseen. Matematiikan kielellä: sen tartuttavuusluku R₀ on suurempi.

Viruses have no locomotion, yet many of them have traveled around the world.

Stephen S. Morse

Sen lisäksi, että lepakkoyhdyskunnat ovat isoja, ne ovat myös hyvin tiiviitä. Neliömetriä kohti voi olla jopa 3000 lepakkoa. Sellaisissa olosuhteissa jopa vesikauhun tiedetään muuttuneen ilman kautta leviäväksi. Lepakot kuljettavat viruksia ilmateitse myös toisessa mielessä. Ne saattavat lentää kymmeniä kilometrejä joka yö ja satoja kilometrejä eri pesimäpaikkojen välillä. Joillakin lajeilla kevään ja syksyn muuttomatka on reilusti yli tuhannen kilometrin pituinen.

On vielä sellainenkin mahdollisuus, että virus poistuu väliaikaisesti kokonaan yhdyskunnasta. Jos virus ehtii siirtyä seuraavaan yhdyskuntaan ennen kuin se kuolee edellisessä, se säilyy kiertämällä hitaasti populaatioiden välillä. Kiertoaika voi olla pitkäkin, jolloin vastustuskyvyttömiä ehtii syntyä paljon ennen kuin epidemia palaa.

AIDS

AIDS:in tarinan voisi aloittaa monesta kohtaa. Yhdysvalloissa se todettiin sairautena vuonna 1981, mutta kaikki oli alkanut jo paljon aiemmin. Aloitetaan sieltä.

AIDS-pandemian alun voi jäljittää yhteen tapahtumaan Kamerunin kaakkoisosassa vuoden 1908 paikkeilla (1884-2024). Verikontakti ihmisen ja simpanssin välillä syntyi mahdollisesti metsästyksen yhteydessä. Ihminen luultavasti söi simpanssin lihaa ja virus, jota nykyisin kutsutaan HIV-1:ksi, siirtyi silloin ihmiseen. Se oli luultavasti tappava simpansseille, kuten se oli oleva ihmisillekin. Kamerunista se levisi ajan myötä Belgian Kongon Brazzavilleen ja Léopoldvilleen (nyk. Kinshasa), ja edelleen maailmalle.

Voi vain arvailla, mitä virukselle tapahtui Léopoldvillessä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Joka tapauksessa sen evoluutio sai vauhtia urbaanissa ympäristössä, jossa oli miehiä paljon enemmän kuin naisia, seksuaaliset normit toisenlaisia kuin kylissä ja paljon prostituutiota. On myös mahdollista, että rokotusohjelmissa käytetyt injektioneulat levittivät virusta. Noihin aikoihin neulat eivät olleet vielä kertakäyttöisiä ja samaa neulaa käytettiin useampaan potilaaseen.

Niiden vuosikymmenten aikana, kun virus levisi huomaamattomasti Léopoldvillessä, se mutatoitui moneksi variantiksi, jotka levisivät ympäri Afrikkaa. Vuoden 1966 paikkeilla HIV-1 tyyppi M alatyyppi B hyppäsi Haitille. Tarkkaan ei tiedetä, miten se tapahtui, mutta arvailla voi. Belgian Kongo itsenäistyi vuonna 1960 ja sen jälkeen belgialaiset virkamiehet, opettajat, lääkärit, hoitajat, asiantuntijat ja liikemiehet huomasivat olevansa ei-toivottuja. He poistuivat nopeassa tahdissa maasta jättäen jälkeensä tyhjiön, jota paikalliset eivät kyenneet täyttämään. WHO ja YK auttoivat täyttämään avoimia vakansseja. Haitilta tuli tuhansia työntekijöitä, koska kysyntä ja tarjonta tuntuivat kohtaavan: he puhuivat ranskaa, olivat mustia afrikkalaisin juurin ja heillä oli koulutus, mutta vain vähän työtilaisuuksia kotimaassaan. Mobutun noustua valtaan vuonna 1965 ulkomaalaisista haluttiin kuitenkin taas eroon ja monet, ehkä useimmat, haitilaiset palasivat kotimaahansa. Joku heistä, tai useampi, kuljetti HIV-1:n Haitille.

Haitilla virus levisi nopeasti. Vuonna 1982 Port-au-Princen slummista otetuista nuorten äitien verinäytteistä löydettiin jälkikäteen tehdyssä tutkimuksessa 7,8 % HIV-positiivisia. Voisiko pelkkä seksi selittää näin nopean leviämisen? Toinenkin vaihtoehto on: veriplasmakauppa. Veriplasma on veren nestemäinen osa, josta on poistettu punasolut, jotka palautetaan luovuttajalle. Tästä on se hyöty, että plasmaa voi luovuttaa uudestaan jo viikon päästä. Mutta tästä on myös se haitta, että laitteisto, joka erottaa punasolut voi levittää virusta toisilta luovuttajilta. Niin tapahtui sadoille luovuttajille Meksikossa 1980-luvun puolivälissä. Niin saattoi käydä Haitilla jo aiemmin.

Yhdysvaltoihin HIV-1 siirtyi jo vuoden 1969 paikkeilla (+/- 3 vuotta), ilmeisesti vain yhden henkilön tai veriplasmalähetyksen mukana. Se pysyi yli kymmenen vuotta huomaamattomana, vaikka levisi verenvuototautia sairastavien, homomiesten ja suonensisäisiä huumeita käyttävien keskuudessa. Virustartunta aiheuttaa flunssantapaiset oireet, mutta sen jälkeen ne häviävät vuosikausiksi. Sen jälkeen tauti yleensä tunnistetaan AIDS:iksi (acquired immunodeficiency syndrome) oheistaudeista, jotka johtuvat immuunijärjestelmän romahtamisesta. Elinaikaa on tässä vaiheessa jäljellä enää 2-3 vuotta. Afrikassa kiertävä virus on enimmäkseen tyyppiä HIV-2, joka ei ole aivan yhtä vaarallinen, vaikka sekin voi johtaa AIDS:iin.

Influenssa

Espanjantauti oli influenssa, joka tappoi arviolta 50 miljoonaa ihmistä vuosina 1918-19. Joka vuosi miljoonat ihmiset sairastuvat ja sadattuhannet kuolevat influenssoihin, eikä siihen vieläkään ole kunnollista rokotetta. Se on vuosittain suurimpia tappajia, mutta se voi jonain vuonna nousta selväksi ykköseksi kuten 100 vuotta sitten.

Influenssan aiheuttaa jokin kolmesta virustyypistä, A, B ja C. Niistä vaarallisin on A-tyyppi. Sillä on kahdeksasta segmentistä koostuva RNA-genomi, joka koodaa 11 proteiinia. Kaksi noista proteiineista muodostaa ulokkeet viruksen kapsidiin: hemagglutiniini ja neuraminidaasi. Niiden mukaan nimetään A-influenssan alatyypit, kuten H5N1 ja H1N1. Nimi ”H5N1” indikoi, että virus koostuu hemagglutiniinin alatyyppi 5:stä ja neuraminidaasin alatyyppi 1:stä. Hemagglutiniinia on 16 alatyyppiä. Sen tehtävä on avata pääsy solukalvon läpi solun sisään. Neuraminidaasia on puolestaan 9 alatyyppiä. Sen avulla virus poistuu solusta. Espanjantauti oli alatyyppiä H1N1, mutta sitä ei silloin tiedetty. Asia selvisi vasta vuonna 2005.

Influenssavirus, kuten RNA-virukset yleensäkin, mutatoituu herkästi kopiointivirheiden vuoksi. Se ei kuitenkaan ole ainoa ongelma. Ehkä vielä suurempi merkitys on genomin uudelleenjärjestelyllä (reassortment) kahden alatyypin kesken. Tätä tapahtuu paljon, koska RNA:n segmentointi sallii genomin katkeamisen siististi geenien välistä. Esimerkiksi 16 erilaisen hemagglutiniinin ja 9 erilaisen neuraminidaasin avulla voi muodostaa 144 erilaista kombinaatiota, joilla on teoreettinen kyvykkyys päästä solun sisään ja sieltä ulos. Joka vuosi tarvitaan uusi rokote, koska vanha ei enää toimi.

Vesilinnut ovat kaikkien influenssavirusten varastoisäntiä, joista virukset ylivuotavat muihin lajeihin. Eri kombinaatiot toimivat eri isännillä. Vain H1, H2 ja H3 ovat aiheuttaneet epidemioita ihmisille, koska ainoastaan ne tarttuvat ihmisestä toiseen. Siat voivat saada tartunnan sekä linnuilta että ihmisiltä, pahimmillaan samaan aikaan. Silloin uudelleenjärjestely voi tuottaa uuden alatyypin, jolla on uusia ominaisuuksia. Ainakin H7 ja H5 ovat ”yrittäneet” päästä ihmiseen, mutta toistaiseksi ne eivät ole kyenneet leviämään ihmisestä toiseen. Seuraava yritys voi kuitenkin olla toisenlainen.

Lintuinfluenssa, H5N1, ainakin on pelottava. Vuonna 1997 18 ihmistä sairastui Hongkongissa lintuinfluenssaan. Heistä kolmasosa kuoli. Tartunnan aiheuttaja löytyi lintumarkkinoilta. Viranomaiset määräsivät kaikki 1,5 miljoonaa lintua lopetettaviksi ja kielsivät lintumarkkinat. Virus ei kuitenkaan hävinnyt. Se jatkoi kiertokulkuaan kesyjen ankkojen parissa Kiinan provinsseissa. Se ei aiheuttanut oireita, joten sen jäljittäminen oli hankalaa. Kuuden vuoden päästä se palasi tappaen kolmihenkisen perheen. Sitä alkoi esiintyä siipikarjassa laajalla alueella, esimerkiksi Etelä-Koreassa, Vietnamissa, Japanissa ja Indonesiassa.

Se levisi myös villilintujen mukana kauas – Intiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan. Vuonna 2006 sitä löytyi siipikarjasta Egyptistä. Vuoteen 2011 mennessä siellä oli vahvistettu yhteensä 151 tartuntaa, joista 52 johti kuolemaan. [Wikipedian mukaan koko maailmassa tartuntoja on vuoteen 2019 mennessä varmistettu 861 ihmisellä, joista 455 on kuollut.] Egyptistäkään ei ole tavattu ihmisestä toiseen leviävää kantaa, mutta niin kauan kuin virus leviää lintujen parissa, riski on olemassa. Jonain päivänä mutaatio voi tuottaa variantin, joka kykenee tartuttamaan ihmisiä ilmateitse. Silloin espanjantaudin kuolleisuusluvut voivat toistua tai ylittyä.